Mitä lapsen tulee tietää äidin/isän syövästä?

Tekisi mieli vastata: ”Ei mitään?” Kysymys on äärettömän vaikea ja vastaus toki riippuu lapsen persoonasta ja iästä, sekä siitä millainen mahdollisuus hänellä on saada tietoa vanhemman vakavasta sairaudesta joltakulta muulta henkilöltä. En edes yritä tekeytyä tässä kysymyksessä ammattiroolini taakse koska koen sen käytännössä mahdottomaksi, ja näin ollen tyydyn kertomaan omista valinnoistani. Taustatietona kerrottakoon että 11-vuotias poikani on nähdäkseni persoonaltaan herkkä, helposti sopeutuva ja luottava.

Vuonna 2010 saadessani rintasyöpä diagnoosin (vieläpä naistenpäivänä!) poikani oli 7-vuotias. Teimme tuolloin perheen sisällä päätöksen siitä, että syöpä sanaa ei käytetä hänen kuullensa ja häntä vaivataan mahdollisimman vähän asialla. Pojalla ei ole ollut menetyksiä eikä kuolema tai vakava sairaus olleet hänelle mitenkään entuudestaan tuttuja asioita. Sukulaiset ja perheystävät tiedotettiin tästä linjauksesta. Ne muutamat epätietoisuuden ja pelon lietsomat keskustelut konjakkilasien ääressä, jotka sairauden toteamisen alkuvaiheeseen kuuluivat, käytiin illan taittuessa yöksi lapsen jo nukkuessa. Syöpäleikkauksen aikana poikani kävi minua tapaamassa sairaalassa ja sytostaattihoitojen aikana hän todisti hiusteni lähtöä. En kokenut, että kumpikaan em. kokemus olisi suuremmin vaikuttanut häneen. Hän tiesi toki, että äiti oli sairas (ja toipuisi), mutta ei sen enempää.

Rinnan korjausleikkaus selitettiin nyt 10-vuotiaaksi kasvaneelle pojalle siten, että äidin vatsa vaihtuu nyt sairaalassa uudeksi rinnaksi. Hän ei pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Tänään haastattelin poikaani em. kokemusten tiimoilta. Kysyin tietääkö hän mikä sairaus äidillä oli kolme vuotta sitten. Hän vastasi (samalla Aku Ankkaa lukiessaan), ettei tiedä. Seuraavaksi kysyin häneltä missä määrin lapselle hänen mielestään tulisi puhua äidin/isän sairaudesta. Hän vastasi: ”Ihan hyvä jos jotakin kerrotaan mutta ei siitä tarvitse kokoajan puhua”. Jatkoin kysymällä että jos hän kuulisi aikuisten välisiä keskustelua äidin/isän sairauden laadusta niin googlettaisiko hän asiaa. Hän katsoi minua hölmistyneenä ja totesi että ”Mitä järkeä siinä olisi kun voi yhtä hyvin kysyä vanhemmilta asiasta”. Neljänneksi ja viimeiseksi kysyin ”Asteikolla 0-10 (jos kymmenen on se että et muuta ajattelekaan), kuinka huolissasi olet ollut minun sairauksista?” Hän vastasi ”nolla-yksi”. Koin tehneeni viime vuosien aikana hyvää kasvatustyötä ja aion jatkaa samalla linjalla.

Melanooman hoitorumba alkaa

Huomenna on edessä labrat ja röntgen, keskiviikkona vartijaimusolmukkeiden kuvaus ja torstaina leikkaus. Aika uuvuttavalta tuntuu jo nyt, mutta pakkohan tämä on rynniä läpi. Tuloksia mahdollisista etäpesäkkeistä saan odotella 1-2 viikkoa, jos ymmärsin oikein.

Keskittymiskyky ja hermot on viime aikoina ollut vähän mitä sattuu. Jostakin syystä olin laittanut eräälle asiakkaalle ajan kalenteriin ja ihmettelin kun henkilöä ei näkynyt eikä kuulunut. Asiaa selvitettyäni huomasin, että aika oli ilmestynyt kalenteriini ikään kuin tyhjästä. No, ainakin olin varuiksi valmiina ;-) Sujuvasti tämä blogi tästä muuttuu melanoomapotilaan blogiksi, en ole paljoa rintojani viime päivinä ajatellut. Hyvin ne tuntuvat voivan. Pystyn jo säännöllisesti nukkumaan kyljelläni ja viikonloppuna olin ensi kertaa uimassa. Uinnin jälkeisenä päivänä huomasin kropassani että olin käyttänyt olemattomia vatsalihaksiani. Tuntui mukavalta vain lillua vedessä. Uinti ja vedessä liikkuminen on aina ollut sydäntäni lähellä.

Rintasyöpäpotilaasta melanoomapotilaaksi

Mitähän sitä nyt sanoisi?

Kävin torstaina Jorvissa kirurgin jälkitarkastuksessa. Hyvältä näytti, eli kaikki haavat ovat umpeutuneet ja olimme kirurgin kanssa tyytyväisiä lopputulokseen. Kroppa valokuvattiin ja seuraava kontrolli päätettiin pidettäväksi kuuden kuukauden kuluttua, jolloin myös nänni rakennetaan.

Seuraavaksi sain tietää että minulla on melanooma. Korjausleikkauksen yhteydessä minulta oli poistettu leikkauskohdan vierestä luomi, jonka tulokset olivat nyt tulleet patologilta. Onneksi luomi ei ollut kovin paksu. Joudun uuteen leikkaukseen 1-3 viikon sisällä, jossa tutkitaan mm.  sitä, onko se tehnyt etäpesäkkeitä. Karkean statistiikan mukaan jos etäpesäkkeitä ei ole, niin viiden vuoden kuluttua hengissä on 95 % potilaista, ja jos etäpesäkkeitä on, niin luku on 65 %. Kirurgin mukaan tällä luokituksella oleva luomi ei yleensä ole vielä tehnyt etäpesäkkeitä. Jokatapauksessa edessä on viiden vuoden syöpäkontrollit ja ikuinen auringonottokielto. Mahdollinen etäpesäkkeiden olemassaolo selviää noin 4-5 viikon kuluttua.

Tiedän kokemuksesta että odottavan aika on pitkä. Syövän ikävin vaihe minulle toistaiseksi on ollut epätietoisuus tulevasta. Jorvin käynnin jälkeen minun piti mennä vaateostoksille, mutta enpäs sitten mennytkään. Ei oikein ollut mieltä.

En aio kuitenkaan jäädä ns. tuleen makamaan. Maanantaina alkavat työt ja seuraavat viikot pakotan itseni keskittymään niihin. Jos rintasyövästä selvittiin niin melanoomastakin selvitään. Tämän asian myötä rinnan korjausleikkaus muodostui myös eräänlaiseksi hengenpelastusoperaatioksi minulle: En välttämättä itse olisi kiinnittänyt luomeen huomiota ja melanooma olisi rauhassa saanut tehdä tuhojaan kehooni. Nyt osaavat kirurgit leikkasit luomen pois ja pääsen hoitoon.

Mitä tästä opimme? Hyvät ihmiset, tarkkailkaa niitä rintojanne ja luomianne! :-)

Swinging my big boobs: Miksi rintojen koolla on miehille väliä?

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Bye bye Burana 600

Jätin viikonlopun kunniaksi kipulääkkeet kokonaan pois. Kotiuduttuani söin koko arsenaalin 3 x Burana 600 ja 3 x Panadol Forte 1 g per vuorokausi muistaakseni kahden tai kolmen päivän ajan. Siitä rupesin vähentämään kahteen Buranaan (aamuin ja illoin) vuorokaudessa. Noin viikko sitten siirryin vain aamu Buranaan.

Kipuja on asteikolla 0-10 kolmosen verran, erityisesti aamuisin kun nousee vuoteesta ja tuntuu että pitää ns. revitellä haavat taas liikkeelle. Huomenna tulee kuluneeksi kolme viikkoa leikkauksesta. Tänään on omatoiminen haavateippien vaihto ohjelmassa. 

Pientä turhautumista tähän toipilaana oloon olen jo kokenut. Vireystaso on noin 80 % normaalista, riippuen tietysti siitä mitä päivän aikana tekee. Haavahoitaja antoi viime viikolla hyvä neuvot: Mene makuuasentoon lepäämään parin-kolmen tunnin välein noin 20 minuutiksi. Tämä neuvo vastaa hyvin tämänhetkistä jaksamistilaani. Mieli kuitenkin tekisi jo juoksulenkille ja täysvireyden pariin, en ole oikein lepäävää tyyppiä. Viime yönä asiaa pohtiessani päätin visusti ryhtyä tekemään jokapäiväisiä kävelylenkkejä läheiseen rantakahvilaan. Mies käy koiran kanssa metsässä, mutta itsellä ei  vielä ole sellaista oloa, että haluaisi sinne liukastelemaan ja kompuroimaan. 

Jos jotakin hyvää tästä liikunnallisesta kömpelyydestä on, niin olen oppinut miten monin eri tavoin lattialle tippuneita tavaroita/vaatteita voi nostaa ylös käyttämättä lainkaan yläkroppaa. Esim. polvikyykyn kautta (hyvää jumppaa reisilihaksille), varpaisiin pyydystämällä tai ns. kyykkyasennon kautta. Tai sitten pyytämällä lähellä olevalta perheenjäseneltä: "Voisitko sä..." 

Haavatarkastus

Toissapäivänä kävin haavatarkastuksessa Jorvissa. Tikit arvista otettiin pois ja teipit vaihdettiin. Tikkien poistaminen tuntuu pieneltä nipistelyltä. Haavahoitaja kertoi, että tämän vaiheen jälkeen monella alemmissa ihokerroksissa olevat itsesulavat tikit alkavat ikään kuin puskea ihon läpi, ja pienet tikkien jälkeensä jättämät reiät eivät umpeudu. Tällaisessa tapauksessa pitää kuulemma palata haavahoitajan luokse. 

Vatsani on ollut jonkin verran pingoittunut ja mietimme yhdessä onko sinne jäänyt dreenien jäljiltä nestettä. Päätimme seurata tilannetta ja tarvttaessa menen käymään osastolla poistattamassa sen neulalla ja ruiskulla.

Kotiutuminen on sujunut hyvin. Liikkuminen sujuu ja jalkavoimat kehittyvät kun tavaroiden nosto lattialta tapahtuu jalkakyykyn kautta. Rintojen turvotus on hieman laskenut. Tukivyö ja liivit päällä nukkuminen sujuu. Toisinaan on raivostuttavaa nukkua jatkuvasti selällään, mutta en pysty myöskään kuvittelemaankaan kyljellään oloa. Ohjeen mukaan selällään nukkuminen jatkuu vielä ainakin muutaman viikon. Kipulääkkeet olen vähentänyt yhteen Burana 600:een /vuorokausi. Jos jätän sen pois, olo muuttuu jyrän alle jääneeksi. 

Kävelyjä ja käsiliikeharjoituksia pitäisi tehdä päivittäin. Siis pitäisi. Itselläni se on jäänyt aika vähiin, vaikkakin kotona liikun lähes normaalisti. Joka päivä lupaan itselleni lähteä kiertämään katuja. Eilen kävin miehen kanssa ensimmäistä kertaa Tapiolassa Stockmanin Herkussa. Jäin tosin istumaan ns. vanhusten penkille ulko-ovien viereen miehen käydessä ruoka-ostoksilla. Huomasin laitostuneeni ja kotiutuneeni, koska se tuntui ihan hassulta ympäristöltä. Ihmiset sovittelivat syyssaappaita. 

Kotona olen keskittynyt nukkumiseen, lukemiseen, ruuan laittoon, pojan ja miehen kanssa olemiseen, ja TV:n katseluun. On luksusta vaikka keskellä päivää laittaa leffa pyörimään. Maija Silvennoisen riistakokkikirjasta tulen tekemään useammat ruuat. Puolenpäivän jälkeen nukun perinteeksi tulleet 30-60 min päiväunet. Vireystila kaikkinensa on noin 75 % normaalista. Hajamielisyyttäkin esiintyy: Toissapäivänä ruokaa laittaessa rikoin kanamunan kupin sijasta leikkuulaudalle, ja eilen olin laittamassa vedenkeitintä veden täytön jälkeen jääkaappiin :-)  

Töpsöttelyä kotona

Kotiuduin eilen iltapäivällä. Jälkikäteen tuntui siltä, että kuusi päivää sairaalassa hurahti vauhdilla. Lääkäri antoi kasan ohjeita kotiin, tyyliin että jos rinnan väri tai koko muuttuu, niin pitää tulla samantien päivystykseen, samoin jos kuume nousee yli 38 astetta, tai jos haavat vuotavat. Sairaalassaoloaikana minulla oli pari ensimmäistä päivää kuumetta 38-39 astetta, sen jälkeen se tasoittui 37.3 asteen paikkeille. Haavojen tarkastus on viikon kuluttua, ja leikanneen kirurgin jälkitarkastus kuukauden kuluttua.

Kotona liikkumista tulee luonnostaan enemmän kuin sairaalassa. Lääkäri ohjeisti, että tulen olemaan väsynyt. Imurointi ja koiran ulkoilutus (isokokoinen) on kielletty neljän viikon ajan. Samoin sauna, uiminen ja kylpeminen. Autolla ei saa ajaa kahteen viikkoon. Painoraja tavaran nostamiselle leikatun puolen rinnan kädellä on 3 kg, joten ruokakaupassa käynti jää muiden harteille. Käsien venytyksiä ylös ja sivuille pitää tehdä vähintään kahdesti päivässä. Vuorokauden ympäri pitää olla päällä tiukat urheilurintaliivejä muistuttavat rintaliivit, samoin kuin vyötärön ympäri kulkeva tukivyö. Näiden käyttö jatkuu vähintään neljä viikkoa.

Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin. Teen asioita 1.5-2 tunnin jaksoissa. Eli sipsuttelen (liikkumisnopeus on noin 40 % normaalista) ympäriinsä tehden arkiaskareita tunnin pari ja sitten lepään puoli tuntia. Sitten taas tekemään. Koitan välttää ylipitkiä päiväunia, jottei yöuneni kärsisi niistä.

Poikani vahtii minua kuin haukka, rientäen aina apuun jos kokee, etten saisi tehdä jotakin mitä olen tekemässä (kuten vedenkeittimen täyttäminen vedellä). Hän toi sänkyni viereen ns. ravintolan ruoka valmista bling kellon, jolla voin kuulemma kutsua hänet apuun vuorokauden ympäri koska vain :-)

Jorvin K3:n enkelit

9.9.2013 aamu valkenee Jorvissa ja kirjoitan näillä näkymin viimeistä päivitystä Jorvista, uskoisin tänään aamupäivän aikana pääseväni kotiin. 

Mieli on iloinen ja ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollisuus kohdistuu ensisijassa tänne K3 osastolle, ja täällä päivittäin kohtaamiini osaston työntekijöihin. En osaa ajatella, mikä olisi tärkeämpää sairaalapotilaalle kuin ammattitaitoinen henkilökunta. Mitä se ammattitaito sitten on? Nähdäkseni se koostuu tietenkin teknisesti taitavista ja leikkaavista lääkäreistä, mutta myös ennen kaikkea koko henkilökunnan kyvystä kohdata potilas. Tämä osataan Jorvissa, ja osaaminen on jopa siinä määrin huippuluokkaa, että en voi kuin taas äimistellä sitä, ja taputtaa pitkään seisoen. Espoolaisena voin olla suunnattoman ylpeä sairaalastamme, ja ilolla maksan veroja jatkossakin, jos se mahdollistaa sen, että asuinkunnassani jokainen terveytensä kanssa kamppaileva saa tällaista palvelua. Olen kolmen viime vuoden aikana viettänyt Jorvissa yhteensä noin kolme viikkoa, hoitoni on maksanut varmasti maltaita, ja se on aina ollut ensiluokkaista. Ilmeisesti terveydenhoitoalan koulutusvalintojen hakuprosessi ja itse koulutus, samoin kuin Jorvissa työhön perehdyttäminen ja siinä kannustaminen toimii erittäin hyvin. 

Mikä sitten tekee näistä lääkäreistä ja ennen kaikkea hoitajista niin hyviä? Empaattinen, tilanteen mukaisesti oikeanlainen potilaan kohtaaminen. Kyky käyttää huumoria oikealla tavalla työssä. Hyvä päätöksentekokyky. Kyky kohdata oma epävarmuus ja mahdollinen osaamattomuus, sekä kyky kysyä toiselta neuvoa tarvittaessa. Hyvä yhteishenki. Täsmällisyys. Jämäkkyys ja päättäväisyys. Kyky olla ylpeä omasta työstä ja nauttia siitä, mikä näkyy myös ulospäin. Jokainen täällä vakituisesti toimiva hoitaja, jonka näiden kuuden päivän aikana kohtasin, ja jonka kanssa tein yhteistyötä, täytti edellä mainitut kriteerit mennen tullen. En voi kuin kehottaa heitä oikeutetusti olemaan ylpeitä itsestään: Te olette niin hyviä! Kuka tahansa joka teidän hoitoon pääsee, selviää siitä hienosti. Tämä kokemus yksimielisesti jaettiin myös muiden potilaiden kesken potilashuoneissa ja ruokahuoneessa.

Lämmin kiitos ensiluokkaisesta hoidosta!

Hoitajan kommentti: ”Nämä rinnan korjausleikkaukset ovat niin ihania!”

Otsikon kommentin lausui tänä aamuna varsin kokenut hoitaja, joka iloisena demonstroi dreenini poistoa toiselta osastolta tuuraamaan tulleelle hoitajalle. Jäin miettimään lausahdusta pitkään ja myöhemmin pyysin hänet huoneeseeni ns. blogihaastatteluun. Kysyin häneltä ystävällisesti, mikä sai hänet toteamaan näin. Hymyssä suin hän kertoi itse kokevansa, että rinnan korjausleikkauksessa naiselle palautetaan se naiseuden kuva, mikä naiselle perinteisesti kuuluu. Hän kertoi suurimman osan leikkauksen läpikäyneistä naisista olevan erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja siihen, että he olivat tehneet myönteisen päätöksen leikkaukseen ryhtymisestä. Osa potilaista on hänen kokemansa mukaan yllättyneistä ensimmäisen vuorokauden kiputuntemuksista ja liikkumisen jähmeydestä. Näissä tapauksissa hän ja muut hoitajat panostavat potilaan tsemppaamiseen ja kannustamiseen: ”Huomenna sinulla on jo ihan toinen olo”. Koska en halunnut haitata hänen työntekoaan, haastattelumme jäi lyhyeksi. Lopuksi hän vielä totesi iloisesti: ”Täältä lähetetään naiset kotiin rinnat pystyssä!”

Mitä tulee omiin rintoihini, niin ne todellakin ovat pystyssä. Olo on kuin 16-vuotiaalla teinitytöllä. Aivan mahtavaa!

Kivuista, päivärytmistä ja kuntoutustavoitteista

Viides päivä Jorvissa menossa ja olo on erinomainen. Kuten kirurgini oli minua varoitellut, ensimmäinen vuorokausi meni sillä tuntemuksella, että olisin jäänyt jyrän alle ja nukuinkin suurimman osan siitä ajasta. Kipulääkitystä on ollut riittävästi, ja korkeimmillaan kiputuntemukseni on ollut 4/10. Dreeneistä, verikokeista ja muista pistoksista en ole jaksanut juurikaan välittää, koska olin tottunut niihin jo syöpähoitojen aikana. Selkä vaivasi kahden yön ajan puutumisellaan, ilmeisesti johtuen yhdeksän tunnin makuusta leikkauspöydällä.

Aikaa olen kuluttanut lukemalla, seurustelemalla huonetovereiden kanssa, bloggaamalla, facebookissa roikkumisella ja katselemalla tietokoneesta TV-ohjelmia ja elokuvia. Herään yleensä noin klo 6, jonka jälkeen klo 7-10 on aamupala, suihku, ja lääkärikierto. Klo 11 onkin sitten jo lounas. Iltapäivä menee em. puuhissa ja päivällinen on klo 16. Iltapala on noin klo 19. Klo 22 aikoihin valot sammutetaan ja rupean nukkumaan. Kuten edellä mainitusta on havaittavissa, täällä syödään koko ajan. Annokset ovat runsaita ja ruuan maku on ok. Karkkia, leivoksia tms. lihottavaa ei ole lainkaan tehnyt mieli, kun juuri pääsin eroon vyötärölle kertyneistä liikakiloista.

Asetin itselleni alusta alkaen joka päivälle uuden tavoitteen, ja olen ne pystynyt saavuttamaan. Toisena päivänä pääsin hoitajien tukemana sängystä ylös nousemaan, vaikka taju meinasi lähteä. Kolmantena päivänä pääsin kävelemään wc:n ja suihkuun. Neljäntenä päivänä kävelin 4 x 10 metriä yleiseen ruokatilaan ruokailemaan. Tänään aion kävellä ympäri osastoa ja huomenna aion lähteä kotiin.

Epävarman hoitajan merkitys potilaalle

Jorvin hoitajat ovat pääsääntöisesti huipputasoa (ja palaan heihin myöhemmissä kirjoituksissa), mutta tänään kohdalleni osui keikkatyötä tekevä hoitaja, joka tuntui kyllä olevan koko 14-tuntisen (!) työvuoronsa aikana hukassa. 

Aamulla kävin suihkussa ja kysyin häneltä, pitäisikö siteet vaihtaa sen jälkeen. Hän katsoi minuun kysyvällä ilmeellä, ja totesi ”aaaaah...joo, varmaan”. Seuraavaksi hän katseli kummissaan pöydälläni olevaa happisaturaatiomittaria, ja totesi: ”ai, nää on tämän näköisiä nykyään”. Verenpainemittaria hän oli useita kertoja laittamassa väärinpäin käteeni. 

Jossakin vaiheessa iltapäivää havahduin siihen, etten ollut nähnyt häntä kolmeen tuntiin, vaikka minulta pitää ottaa verenpaine ja happisaturaatio kahden tunnin välein, ja ennen kaikken uutta rintaani pitää painella putkilolla, jotta selviää miten veri kiertää siinä olevissa verisuonissa. Kun kutsuin häntä summerilla paikalle, sain odottaa 20 minuuttia ennen kuin hän saapui huoneeseeni. Koko vuoron aikana hän ei painellut rintaani putkilolla, vaan katseli sitä, painoi pari kertaa sormella ja totesi: ”Joo, ihan hyvä”. 

Naapuriltani hän poisti dreenin (ihon alla kulkeva muoviputkilo) ilman, että osasi päästää siitä ns. ilmoja pihalle, ennen sen poisvetoa kehon sisästä. Naapuri näki kuulemma tähtiä, ja me muut huoneessa olijat ajattelimme jo, että minun dreeneihin et kyllä koske. Toinen naapurini oli pääsemässä kotiin, mutta joutui odottamaan ylimääräisen tunnin, koska hoitaja ilmeisesti unohti asian. Mitä tahansa kysyinkin hoitajalta, niin hän ei tuntunut osaavan vastata, ja soperteli vain olevansa vähän ulalla, kun on vaan keikalla. 

Potutukseni kasvoi vuoron mittaan niin suureksi, että loppuillasta pyysin toista hoitajaa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ai miksikö? Siksi, että rinnassa tuntui painetta, josta en enään tiennyt oliko se epävarman hoitajan minulle aiheuttama kepponen ajatuksiini, vaiko todellista. Opin tästä päivästä sen, että jos koet olevasi huonoissa käsissä, käänny muiden puoleen. On turha piinata itseään sillä, että toisen ammattitaidottomuus herättää turhia pelkoja omasta voinnista.

Elämää (ja puhelimia) leikkaussalin heräämössä

Saavuin tiistai aamuna klo 7.00 Jorviin, jossa sain esilääkkeen, vuodepaikan ja sairaalavaatteet.Lähtö leikkausaliin meni rauhallisesti ja hyvin. Leikkaussalissa minua oli vastassa rempseä porukka, johon kuului ainakin kuusi avustavaa henkilöä ja neljä kirurgia. Nopeasti siirryin leikkauspöydälle ja minut vaivutettiin uneen.

Heräsin tiistai-iltana klo 18.00 Jorvin leikkaussalin heräämöstä yhdeksän tunnin leikkauksen jälkeen. Leikkauksen johtava kirurgi kävi lyhyesti kertomassa että kaikki meni hyvin, mutta leikkauksen kesto oli venynyt keisarinleikkauksen jäljiltä olevien suonien johdosta. Jäin yksin rauhassa heräilemään ajatuksiini. Minulle perinteeksi on jo muodostunut näissä tilanteissa keskittyä kiitollisuuden tunteeseen osaavaa henkilökuntaa ja elämää kohtaan. En ehtinyt ajatuksissani pitkälle, kun verhon takana olevalle herralle tarjottiin puhelinta, jotta hän voisi soittaa kotiinsa kuulumisia. 

Seuraavat 13 minuuttia kuuntelin vierestä hänen leikkauskertomustaan vaimolleen. Se siitä kiitolliisuuden tunteeseen ja itseen keskittymisestä. Puhelun loppuvaiheessa en voinut olla ihmettelemättä herttaiselle hoitajatterelleni, että miksi ihmeessä heräämössä sallitaan maratonpuhelut kotiin. Hän empatiseerasi ja postui kollegoidensa pariin. Hetken kuluttua em. herran lopetettua puhelunsa hänen oma hoitaja tuli paikalle minuun vilkaisten, ja kailotti kuuluvasti: ”Hyvä että sait soittaa kun olet ollut täällä niin pitkään” ja haki puhelimen pois. Jonkin ajan kuluttua sama hoitaja seisoi muutaman metrin päässä minusta kollegansa kanssa, katsoi minuun, kuiskasi jotakin kollegalleen, ja he katsoivat uudestaan minuun. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että oliko minut leimattu ”valittajaksi”, mutta postiivisen psykologian hengessä psyykkasin itseni siihen, että hän olisi kuiskanut kollegalleen: ”toi sai hienot uudet rinnat”. 

Puolen tunnin kuluttua em. henkilökunta vaihtui ja paikalle saapuivat yövuorolaiset. Loistavaa porukkaa, joiden kanssa kävin mielenkiintoisia ammatillisia keskusteluja mm. huolehtimisen psykologiasta. Kerroin taustastani ja heittelin ratkaisukeskeisen psykoterapian kysymyksiä eräälle hoitajalle, joka oli menossa viisaudenhampaan poistoon, mikä huolestutti häntä. Pohdimme yhdessä mm. sitä, että mitä hyötyä hänelle on huolehtimisesta, ja miten hänen elämänsä olisi erilaista, jos hän ei niin paljon huolehtisi. Lisäksi mietimme mm. sitä, että onko ihminen, joka ei lainkaan huolehdi asioista, laisinkaan  terve. Toisen hoitajan kanssa keskustelimme siitä, mitä seurauksia sillä, että huolehdimme lastemme tekemisistä, on omaan elämäämme ja lasten elämään.

Noin kolmen tunnin kuluttua saapumisestani, kesken em. keskustelujemme, erään potilaan verhon takaa pärähti kännykkä soimaan. Kännykkä oli ilmeisestikin kulkeutunut hänen sänkynsä mukana osastolta heräämöön. Potilas vastasi. Hän oli vierasmaalainen ja kuullosti siltä kuin hän olisi puhelinkeskustelussaan nukuttanut lastaan puhelimessa. Henkilökuntakin pyöritteli päitään.

Neljän tunnin heräämövierailun jälkeen minut kärrättiin osastolle. He olisivat kuntoni puolesta päästäneet minut jo kahden ja puolen tunnin jälkeen, mutta sääntöjen mukaan minut piti pitää siellä neljä tuntia. Opin paljon heräämöstä kun kyselin henkilökunnalta: Ehkä mielenkiintoisin oli tieto siitä, että seinän TV-ruudusta voi seurata kunkin leikkauksen etenemistä reaaliajassa. Vihreä koodiväri tarkoittaa sitä, että leikkaus etenee dotetusti ja kaikki on hyvin. Lähtiessäni jokainen kahdeksasta rivistä oli vihreä. Puheensorina verhon takana jatkui.

Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?

Päivä ja ilta ennen leikkausta

Viikonloppu meni kuumeessa ja flunssassa, ja ehdin jo epäilemään pääsenkö Jorviin tiistaina lainkaan. Tapasin tänään leikkauksen aattona lääkärin ja päädyimme yhdessä siihen, että koska olen jo lähes täysin toipunut, niin leikkaukselle ei ole estettä. Esteeksi tässä vaiheessa muodostuisi lähinnä todella kova kuume ja limaa täynnä oleva nielu, jonka seurauksena nukutuksessa saattaisi tulla haasteita. Tapaamisessamme kirurgi kuunteli vatsan suonieni toimintaa ja piirteli tussilla kehooni uuden kehoni, jota kannattelen huomisesta alkaen. Toivomuksia esim. kuppikoosta sai esittää ;-)

Leikkauksessani on läsnä neljä kirurgia, joilla jokaisella on oma roolinsa. Yksi hoitaa vatsan seudun, yksi vasemman rinnan, kolmas oikean rinnan, ja neljäs on touhua seuraava erikoistuva lääkäri. Käytännössä vatsa avataan ja siitä poistetaan tulevan rinnan kokonainen pala, ja tarvittaessa enemmänkin (ns. jämät joutanevat roskikseen). Tämän jälkeen ylävatsa vedetään kiinni alavatsan reunaan ja otettu pala ommellaan toiseksi rinnaksi. Suurin osa ajasta menee mikroskooppisessa työssä suonia yhdistettäessä. Leikkauksen pitäisi olla ohi 4-6 tunnissa. Leikkaavia lääkäreitä on yleensä 2-4. Heräämöstä pääsen ilmeisesti osastolle huomisiltana. Vuorokausi menee kuulemma enemmän tai vähemmän ”pöpelikössä”.

Haastattelin kirurgiani korjausleikkausten tekemisestä ja hän harmitteli, että joskus naiset jättävät niitä tekemättä, koska sitä pidetään esim. turhamaisena. Hän toivoi yleisempää keskustelua aiheesta. Itsestäni tuntuu hemmetin kivalta päästä eroon painavasta ja kömpelöstä proteesista, jota olen kantanut kolmisen vuotta päivittäin mukanani. Turhamaisuudestani kertonee perheelle varaamani lentoliput Pariisin alennusmyynteihin ensi tammikuussa. En ole pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, koska en ole oikein nähnyt siinä mieltä. Tammikuussa Visa vinkuu kun pääsen rintaliivien, bikinien ja esim. kotelohameiden ym. maailmaan Euroopan muotimekassa. Pää pystyssä voin sanoa olevani turhamainen tässä asiassa.

Leikkausta edeltävänä iltanä ei erityisen kummaliisia toimia osaltani tarvittu. Syödä en saanut 6 tuntia ennen leikkausta, eikä juoda 2 tuntia ennen leikkausta. Jotakin litkuja annettiin juotavaksi, jotka edesauttavat suolen toimintaa. Ensimmäisestä minulle tuli lievästi oksettava olo, toiset kaksi menivät paremmin alas. Napa piti puhdistaa, kynsilakat poistaa ja hiukset pestä.

Pelkoa en osaa tällä hetkellä tuntea. Aamulla hoidin emdr-terapialla erästä asiakasta, joka kertoi minulle toivovansa itselleen kuolemaa. Jäin miettimään, että tuskin minulla käy niin huono tuuri, että kuolla kupsahdan ennen aikojani leikkausöydälle, kun en sitä lainkaan toivo. Poikanikin valoi minuun uskoa kysymällä minulta tänään: ”äiti, koska sinulla on huomenna asiakkaita?” Voin siis tyytyväisenä todeta, että ainakaan hän ei tunnu liian suurta huolta asiasta kantavan. Pidetään siis peukut pystyssä, ja mieli iloisena, kaikki menee varmasti hyvin :-) :-)       

Yksirintaisuus ja seksuaalinen häpeä

Olen viime aikoina pohtinut paljon häpeää. Tiivistän seuraavaan sen, mihin ajatteluni on johtanut rinnan korjausleikkauksen ja häpeän suhteen.

Rechardin ja Ikonen ovat esittäneet, että häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen. Seksuaalisuus minuuden ydinalueena on vahvasti sidoksissa siihen, minkälaisen vastauksen se herättää toisissa. Uskon, että jokainen nainen toivoo tulevansa naisena ja seksuaalisena olentona rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan, rippumatta siitä, kuinka monta rintaa hänellä on. Rinnan poiston myötä tämä kokemus joutuu kuitenkin usein koetukselle. Lähes jokaisella rinnan poiston kokeneella naisella on poiston jälkeen jonkinlaisia tuntemuksia liittyen seksuaalisuuteensa. Moni tuntee olonsa kehossaan epämukavaksi ja häpeää kehoaan vielä vuosienkin kuluttua leikkauksesta.

Itsen ja oman kehonkuvan vertailu yhteiskunnan normeihin ja ihanteisiin synnyttää häpeää. Uimahalliin ja saunaan meno tuntuu yht’äkkiä vaikealta, joskus ylitsepääsemättömältä. Olen kertonut ystävilleni käyväni pää pystyssä, mutta katse seinälaatoissa, julkisissa uimahalleissa ja he ovat sanoneet minua rohkeaksi. Tiedän, että havaitessaan ympäristössään uusia asioita ihminen käsitteellistää niitä. Yksirintainen tai täysin rinnaton nainen herättää alastomuudellaan muissa ihmisissä todennäköisesti seuraavien käsitteiden aktivoitumisen: ”luonnoton”, ”epätavallinen”, ”epänormaali”, ”sairas”. Tätä seuraa usein uteliaisuuden tai myötätunnon herääminen. Kolmen vuoden aikana en ole nähnyt ainuttakaan kohtalontoveria uimahallissa, jossa käyn viikottain. Miksi? Uimahalleissa annetaan pyydettäessä uimapukuun merkki, jonka turvin henkilöllä on halutessaan oikeus käydä saunassa ja suihkussa uimapuku päällä. Miksi? Uskallan väittää että siksi, että seksuaalinen poikkeavuus ruumiillisena poikkeavuutena aiheuttaa häpeää. Usein itsessä, mutta joskus myös muissa.

Häpeä on affekti eli tunnetila, jonka voimakkuus voi vaihdella ja myös kyky tuntea häpeää vaihtelee yksilöstä toiseen. Rinnattomuuteen liittyvä häpeä liittyy seksuaalisuuteen kipeällä ja olemista varjostavalla tavalla. Jos rinnan poistoleikkauksen kokeneen henkilön läheisissä on ihmisiä, jotka kiinnittävät korostuneesti huomiota hänen ulkonäköönsä, edesauttaa se häpeän syntymistä. Vakavimmillaan henkilön minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne, joka perustuu siihen, että henkilö kokee itsensä vajavaiseksi ja puutteelliseksi. Häpeä lisää pelkoa hylätyksi tulemisesta. Häpeän tunne voi olla kokemuksena ja tunteena niin viiltävää sisäistä kipua aiheuttavaa, että se voi alkaa ohjailla ja kahlita elämää. Näin käy konkreettisesti muun muassa tilanteissa, joissa aiemmin uintia harrastanut nainen lopettaa harrastuksensa, koska ei halua esiintyä alastomana uimahallin pesuhuoneessa. Häpeän tunnetila pukeutuu arjessa sellaisiin ajatuksiin kuten: ”Olen erilainen”, ”Rintaliivimainokset eivät kosketa minua” ja ”Joudun käyttämään peittäviä vaatteita”. Usein rinnan poistoleikkauksen läpikäynyt nainen kokee olevansa vähemmän viehättävä kuin aikaisemmin.

Häpeän tunne voidaan pyrkiä kätkemään, mutta se muokkaa tietoisesti ja tiedostamattomasti ihmisen ajattelua, tunteita ja käyttäytymistä. Häpeän tunnustamista muille ihmisille voidaan pitää osoituksena heikkoudesta, vaikka se saattaisi herättää muissa vain myötätuntoa. Naisesta voi tuntua hyvin häpeälliseltä kertoa, että hän häpeää yksirintaista tai rinnatonta kehoaan, ja että jokainen nähty rintaliivimainos ja kesämekkokampanja viiltää sisintä. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä johtaa usein seksuaalielämän ongelmiin, tyypillisimmillään haluttomuuteen. Kun ei ole halua, niin ei myöskään tarvitse kohdata seksuaalisella tasolla kehollista poikkeavuuttaan. Tuntuu helpommalta pyrkiä kieltämään ja torjumaan seksuaaliset tarpeet  kuin kohdata häpeä, johon liittyy kelpaamattomuuden kokemus.

Häpeän kahlitsevuudesta pitäisi pyrkiä vapautumaan, mutta helppoa se ei ole. Kukaan tuskin tietoisesti haluaa, että minuus alkaa rekentumaan arvottomuuden, huonouden ja hyväksymättömyyden tunteen varaan. Uskoisin, että rinnan korjausleikkaus usein poistaa seksuaalisen poikkeavuuden synnyttämän häpeän tai ainakin helpottaa sitä. Syntyy kokemus siitä, että olen taas normaali, samannäköinen kuin muut. En enään herätä huomiota alastomuudellani. Häpeähistoria saattaa joskus aiheuttaa myös ylireagointia korjausleikkauksen jälkeen, mikä voi ilmetä muun muassa estottomuutena pukeutumisessa.

Tärkeässä roolissa rinnattoman naisen häpeän tunteen lievittäjänä on oma seksuaalikumppani. Usein kumppanin tuntemuksia pidetään jopa tärkeämpänä kuin omia. Häpeä voi lieventyä tai poistua kokonaan jos kumppani näkee sairastuneen puolisonsa edelleen seksuaalisesti haluttavana. Myös huumori on hyvä häpeän tunteen lievittäjiä. Yksirintaisen tai rinnattoman naisen rintoja koskeva huumori koskettaa usein rinnan katoamista (ts. proteesi hukassa). Omille vajavuuksille nauraminen mahdollistuu kun ymmärtää, etteivät ne edusta minua kokonaisuutena.

Oma ohjeeni häpeästä kärsivälle on: Tarkastele kriittisesti ajatuksiasi ja tunteitasi. Suuntaa tarkastelusi painopiste itsesi sijasta seksuaalikumppaniisi. Keskustele hänen kanssaan. On mahdollista, että hänelle on täysin yhdentekevää kuinka monta rintaa sinulla on.  

Tutkimuksia ja muita kirjoituksia rintasyövästä ja häpeästä:

http://lssy-hanke.turkuamk.fi/Talman%20_Ayho_opin.pdf

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079

Röntgenissä varjoainekuvauksessa

Kävin tänään Jorvissa vatsan röntgenissä varjoainekuvauksessa, jonka avulla on tarjoitus kuvata vatsani verisuonia.Hauska kokemus, rempseä hoitaja joka varoitti minua että kun aine lasketaan kehooni, niin saatan tuntea humahtavan lämpöaallon ja tunteen siitä, että pissaisin housuuni. Joskus kun he unohtavat sanoa tästä etukäteen, saattaa potilas kuulemma nousta laitteesta nolon näköisenä. Seurasin mieleenkiinnolla kuvauksen suoritusta ja totta tosiaan: mieletön lämpöaalto lävisti kehoni ja tunsin todella olevani wc:n tarpeessa. Koko kuvaus kesti noin 10 min eikä aiheuttanut lainkaan muita tuntemuksia. Tämähän oli hauska kokemus!  

Noin muutoin huomaan venyttäväni töitäni niin viimeiseen kuin mahdollista. Tyyliin: Josko vielä leikkausta edeltävänä päivänä voisin jotakuta auttaa antamalla vastaanottoajan, vaikka olin ajatellut pitää vapaata? Tämä lähestymistapa auttaa minua käsittelemään odotuksen mukanaan tuomaa stressiä. Pärjään hyvin kun keskityn johonkin muuhun. En halua pysähtyä miettimään, mikä voisi mennä pieleen tai millaista lähesteni elämä olisi, jos sattuisin kuolemaan. Psyykkaan itseäni samoin kuin asiakkaitani kysymällä itseltäni: Miten tuollainen ajattelu edistää hyvinvointiani?

Tänään ja eilen pidin viimeisiä vastaanottoja joillekin vakioasiakkailleni seuraavaan seitsemään viikkoon. Osa tietää tilanteestani ja osa ei. Kun olen kertonut olevani poissa useita viikkoja, osa asiakkaista luonnollisesti kysyy ”miksi”, enkä kehtaa olla sanomatta olevani sairaslomalla, vaikka terapeutti ei yleensä kerro omia asioitaan asiakkailleen. Olen saanut heiltä kannustavia kommentteja, joku on luvannut rukoilla puolestani ja toinen on kysynyt lupaa tulla katsomaan minua sairaalaan (minkä kielsin :-). Ihania ihmisiä!

Koira on ihmisen paras ystävä

Kukaan ei kyllä usko tätä mutta kiikutin kultaisen noutajani tänään kiireellisenä tapauksena eläinlääkäriin. Ai miksikö? Tulehdus nartun rinnassa! Kaksi nisää punaisena ja turvoksissa sekä kova kuume. Kuka sanoikaan että koira on ihmisen paras ystävä ja suurin tuki! Omani ilmeisesti sympatiseeraa tulevaa koetustani ja eläytyy vähän liikaakin ;-) Kohta olemme molemmat täällä kylki pitkällään, tassut kohti kattoa ja miesten passattavana...ja rinnat kipeinä ;-)

Hollywood rinnat -rankkaus

25.8.2013

Olen huviksenut ryhtynyt kaivamaan Internetin ihmeellistä maailmaa naisen rinnoista. Löysin mm. sivuston, jossa luetellaan elokuvissa esiintyneet top 25 rinnat. Jutun otsikko ”Golden Globes” sai minut hymyilemään. http://www.gq.com/entertainment/movies-and-tv/200502/best-breasts-boobs-film-history#slide=1 

Rinnan korjausleikkauksessahan on se kiva puoli, että samalla hinnalla (32 euroa per sairaalapäivä ja joitakin muita käyntimaksuja) saa vatsaleikkauksen (mikäli uuden rinnan iho otetaan vatsasta), ja joskus myös toisen rinnan kohotuksen/muotoilun, jos sattuu oikein kiva kirurgi kohdalle ja se katsotaan tarpeelliseksi. Minulle sattui. Tokaisin hänelle vastaanotolla vatsasiirrännäisestä puhuttaessa, että vähän kuin kampaamossa niin täälläkin voi heittää: ”Kaiken ylimääräisen saa sitten ottaa pois”. En ole viimeiseen kahteen vuoteen jaksanut juuri stressata vatsapömpöstäni, jota olen kunnioitettavasti kerryttänyt mm. syömällä Michelin ravintoloissa ympäri Eurooppaa ja Aasiaa. En, vaikka minulta on kysytty ainakin kolme kertaa iloisesti: ”Heeei, oletko sä raskaana”. En ole viitsinyt hämmästyttää kysyjää vastaamalla että: ”En ole raskaana, vaan kasvatan vatsaani, jotta siitä saadaan hieno toinen rinta. Ei ainakaan jää koosta uupumaan” ;-) 

Laihduttaminen ennen leikkausta on sallittua, mutta kuten kirurgini ensimmäisellä käynnilläni totesi: ”Kyllä sä voit laihduttaa, mutta laihduttaessa noi naisten vatsapömpöt lähtee vasta vikaksi”. Päätin siis suosiolla olla laihduttamatta ja nauttia kesäherkuista. Enkä ole katunut päiväkään.

PS. Oma suosikkini on Jamie Lee Curtis :-) Tuli tässä samalla mieleen että tiettävästi esiinnyn syksyllä ulos tulevassa ulkomaisessa elokuvassa...Olenkohan ensimmäinen yksirintainen nainen elokuvahistoriassa ;-)?

Hoitorumba alkaa

22.8.2013

Kävelin aamulla ylös mäen Jorvin sairaalan parkkipaikalta sairaalan aulaan. Tuttu paikka, viime kerrasta on joitakin viikkoja. En muista kuitenkaan tuosta rinnan korjausleikkauksen ensimmäisestä lääkärikäynnistä paljoakaan. Suuri osa ajasta meni kontrolloidessa omia tunteita palatessa sairaalaan, jossa vuonna 2010 leikattiin aggressivinen rintasyöpä, ja jossa olin joitakin viikkoja eristyksissä sytostaattihoitojen aikana valkosolujen romahdettua. Nyt palasin tänne sairaalaan vapaaehtoisesti – uuden rinnan takia.

Ajatus uudesta rinnasta kehittyi hiljalleen syövän toisen ja kolmannen vuosikontrolloin välillä. Luvan rinnan korjausleikkaukseen olin saanut lääkäriltäni jo toisen vuosikontrollin jälkeen, mutta halusin tuolloin yrittää vielä 42-vuotiaana edes vuoden ajan raskaaksi tuloa. Vuoden myötä lapsen yrittäminen hiipui ja ajatus lapsesta tuntui työelämän muutosten ja muiden syiden johdosta yhä kaukaisemmalta. Huhtikuussa 2013 kolmannen vuosikontrollin yhteydessä pyysin lääkäriltäni lähetteen rinnan korjausleikkaukseen. Samalla se tietäisi lopullista niittiä vauvahaaveilleni –leikatun vatsan kanssa ajatus vauvan odotuksesta ja vatsan venyminen siinä yhteydessä olisi sula mahdottomuus. Joskus keväällä sain kutsun Jorvin plastikkakirurgian polille, jossa tapasin leikkaavan kirurgin ja minut laitettiin leikkausjonoon. Samalla kerrottiin, että leikkaus on lain mukaan tehtävä kuuden kuukauden kuluessa ja peruutusaikoja yleensä tulee, joten voin saada myös aiemmin kutsun leikkaukseen. Alkutapaaminen oli lyhyt ja käsitti nopean rintojen kuvaamisen ja ohjevihkosten antamisen potilaalle. Keskustelua psyykkisestä jaksamisestani tai motivaatiostani ei käyty. Jäin pohtimaan sitä, että kuinkahan moni peruu leikkauksen.

Kesän alussa minulle tarjottiin peruutusaikaa leikkaukseen. Leikkaus olisi ollut tässä tapauksessa seuraavalla viikolla. En kokenut millään muotoa olevani henkisesti siihen valmis, ja koska olin myös haluton viettämään koko kesän uimakiellossa haavoineni, kieltäydyin siitä. Heinäkuun lopulla sain uuden puhelinsoiton aina niin ystävältä leikkausjono hoitajalta: Haluaisinko tulla leikkaukseen 3.9? Kyllä halusin, sillä olin tähdännyt siihen, että saisin sairaslomani sijoitettua syys-lokakuulle. Vastasin siis myöntävästi ja jäin odottamaan. Muutaman päivän päästä postiluukusta tipahti Jorvin kirje: kutsu keuhkokuvaan, ensimmäiseen labraan, kirurgian polille, vatsan magneettikuvaukseen ja toiseen ja kolmanteen labraan. Rumba, jossa olin ollut kolme vuotta sitten, alkoi taas. Yritin hoitaa asian rauhallisesti laittamalla kirjeen sivuun. Tästä johtuen havahduin eilen aamuna siihen, että keuhkokuva oli pitänyt ottaa viimeistään toissapäivänä. Seurasi nolo soitto kirurgian osastolle, anteeksipyytely ja hoitajan rauhoittelu, että vielä ehtisi.

Tänään kävin Jorvissa tapaamassa lääkäriä toistamiseen ja ottamassa labroja. Lääkärin ja hoitajan tapaaminen kesti tunnin (tapaamiseen pyydettiin varaamaan kaksi-kolme tuntia) ja käsitti leikkauksen läpikäynnin. Sain paljon monisteita leikkaukseen valmistautumisesta. Kuuntelin ohjeita ja koitin painaa mieleeni asioita, mm. ruokailu, kynsilakkojen poistaminen edellisenä iltana, aamulla paikalle saapuminen meikittä, ja ihokarvojen ajelukielto vuorokausi ennen leikkausta. Hoitajalla oli jämpti mutta rauhallinen ote. Kerroin jännittäväni ja kysyin komplikaatioista. Ne ovat kuulemma harvinaisia ja olennaisin riski liittyy verisuonten yhdistämiseen vatsan ja kainalon verisuonten osalta, ja niissä käyntiin lähtevään verenkiertoon. Minua tarkkailtaisiin yli vuorokauden ajan ja uutta rintaani tökitään sormella tunnin välein. Mikäli komplikaatioita tulisi, niin uusi rinta poistetaan ja haavat ommellaan umpeen ja joskus myöhemmin harkitaan uutta leikkausta. Kuolemanvaaraa ei kuulemma ole. Leikkaus kestäisi nukutuksessa kuusi tuntia ja näin ollen heräisin heräämössä joskus leikkauspäivän iltana ja osastolle siirtyisin aikaisintaan seuraavan päivän iltana. Omaiseni eivät saisi minuun yhteyttä kahteen vuorokauteen. Oloni muistuttaisi jyrän alle jäämistä.

Lähdin kotiin ja istuin autossa kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsin ajaa. Stressitaso tämän leikkauksen osalta on huomattavasti suurempi kuin syöpäleikkauksessa. Syöpäleikkaukseen menosta ei voi luistaa: Siihen on pakko mennä jos aikoo säilyä hengissä. Vaihtoehtoja ei ole. Rinnan korjausleikkauksen osalta vaihtoehtoja on useita, eikä siihen ole pakko mennä. Miksi ihminen riskeeraa terveytensä uuden rinnan takia?