Röntgenissä varjoainekuvauksessa

Kävin tänään Jorvissa vatsan röntgenissä varjoainekuvauksessa, jonka avulla on tarjoitus kuvata vatsani verisuonia.Hauska kokemus, rempseä hoitaja joka varoitti minua että kun aine lasketaan kehooni, niin saatan tuntea humahtavan lämpöaallon ja tunteen siitä, että pissaisin housuuni. Joskus kun he unohtavat sanoa tästä etukäteen, saattaa potilas kuulemma nousta laitteesta nolon näköisenä. Seurasin mieleenkiinnolla kuvauksen suoritusta ja totta tosiaan: mieletön lämpöaalto lävisti kehoni ja tunsin todella olevani wc:n tarpeessa. Koko kuvaus kesti noin 10 min eikä aiheuttanut lainkaan muita tuntemuksia. Tämähän oli hauska kokemus!  

Noin muutoin huomaan venyttäväni töitäni niin viimeiseen kuin mahdollista. Tyyliin: Josko vielä leikkausta edeltävänä päivänä voisin jotakuta auttaa antamalla vastaanottoajan, vaikka olin ajatellut pitää vapaata? Tämä lähestymistapa auttaa minua käsittelemään odotuksen mukanaan tuomaa stressiä. Pärjään hyvin kun keskityn johonkin muuhun. En halua pysähtyä miettimään, mikä voisi mennä pieleen tai millaista lähesteni elämä olisi, jos sattuisin kuolemaan. Psyykkaan itseäni samoin kuin asiakkaitani kysymällä itseltäni: Miten tuollainen ajattelu edistää hyvinvointiani?

Tänään ja eilen pidin viimeisiä vastaanottoja joillekin vakioasiakkailleni seuraavaan seitsemään viikkoon. Osa tietää tilanteestani ja osa ei. Kun olen kertonut olevani poissa useita viikkoja, osa asiakkaista luonnollisesti kysyy ”miksi”, enkä kehtaa olla sanomatta olevani sairaslomalla, vaikka terapeutti ei yleensä kerro omia asioitaan asiakkailleen. Olen saanut heiltä kannustavia kommentteja, joku on luvannut rukoilla puolestani ja toinen on kysynyt lupaa tulla katsomaan minua sairaalaan (minkä kielsin :-). Ihania ihmisiä!