Elämää (ja puhelimia) leikkaussalin heräämössä

Saavuin tiistai aamuna klo 7.00 Jorviin, jossa sain esilääkkeen, vuodepaikan ja sairaalavaatteet.Lähtö leikkausaliin meni rauhallisesti ja hyvin. Leikkaussalissa minua oli vastassa rempseä porukka, johon kuului ainakin kuusi avustavaa henkilöä ja neljä kirurgia. Nopeasti siirryin leikkauspöydälle ja minut vaivutettiin uneen.

Heräsin tiistai-iltana klo 18.00 Jorvin leikkaussalin heräämöstä yhdeksän tunnin leikkauksen jälkeen. Leikkauksen johtava kirurgi kävi lyhyesti kertomassa että kaikki meni hyvin, mutta leikkauksen kesto oli venynyt keisarinleikkauksen jäljiltä olevien suonien johdosta. Jäin yksin rauhassa heräilemään ajatuksiini. Minulle perinteeksi on jo muodostunut näissä tilanteissa keskittyä kiitollisuuden tunteeseen osaavaa henkilökuntaa ja elämää kohtaan. En ehtinyt ajatuksissani pitkälle, kun verhon takana olevalle herralle tarjottiin puhelinta, jotta hän voisi soittaa kotiinsa kuulumisia. 

Seuraavat 13 minuuttia kuuntelin vierestä hänen leikkauskertomustaan vaimolleen. Se siitä kiitolliisuuden tunteeseen ja itseen keskittymisestä. Puhelun loppuvaiheessa en voinut olla ihmettelemättä herttaiselle hoitajatterelleni, että miksi ihmeessä heräämössä sallitaan maratonpuhelut kotiin. Hän empatiseerasi ja postui kollegoidensa pariin. Hetken kuluttua em. herran lopetettua puhelunsa hänen oma hoitaja tuli paikalle minuun vilkaisten, ja kailotti kuuluvasti: ”Hyvä että sait soittaa kun olet ollut täällä niin pitkään” ja haki puhelimen pois. Jonkin ajan kuluttua sama hoitaja seisoi muutaman metrin päässä minusta kollegansa kanssa, katsoi minuun, kuiskasi jotakin kollegalleen, ja he katsoivat uudestaan minuun. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että oliko minut leimattu ”valittajaksi”, mutta postiivisen psykologian hengessä psyykkasin itseni siihen, että hän olisi kuiskanut kollegalleen: ”toi sai hienot uudet rinnat”. 

Puolen tunnin kuluttua em. henkilökunta vaihtui ja paikalle saapuivat yövuorolaiset. Loistavaa porukkaa, joiden kanssa kävin mielenkiintoisia ammatillisia keskusteluja mm. huolehtimisen psykologiasta. Kerroin taustastani ja heittelin ratkaisukeskeisen psykoterapian kysymyksiä eräälle hoitajalle, joka oli menossa viisaudenhampaan poistoon, mikä huolestutti häntä. Pohdimme yhdessä mm. sitä, että mitä hyötyä hänelle on huolehtimisesta, ja miten hänen elämänsä olisi erilaista, jos hän ei niin paljon huolehtisi. Lisäksi mietimme mm. sitä, että onko ihminen, joka ei lainkaan huolehdi asioista, laisinkaan  terve. Toisen hoitajan kanssa keskustelimme siitä, mitä seurauksia sillä, että huolehdimme lastemme tekemisistä, on omaan elämäämme ja lasten elämään.

Noin kolmen tunnin kuluttua saapumisestani, kesken em. keskustelujemme, erään potilaan verhon takaa pärähti kännykkä soimaan. Kännykkä oli ilmeisestikin kulkeutunut hänen sänkynsä mukana osastolta heräämöön. Potilas vastasi. Hän oli vierasmaalainen ja kuullosti siltä kuin hän olisi puhelinkeskustelussaan nukuttanut lastaan puhelimessa. Henkilökuntakin pyöritteli päitään.

Neljän tunnin heräämövierailun jälkeen minut kärrättiin osastolle. He olisivat kuntoni puolesta päästäneet minut jo kahden ja puolen tunnin jälkeen, mutta sääntöjen mukaan minut piti pitää siellä neljä tuntia. Opin paljon heräämöstä kun kyselin henkilökunnalta: Ehkä mielenkiintoisin oli tieto siitä, että seinän TV-ruudusta voi seurata kunkin leikkauksen etenemistä reaaliajassa. Vihreä koodiväri tarkoittaa sitä, että leikkaus etenee dotetusti ja kaikki on hyvin. Lähtiessäni jokainen kahdeksasta rivistä oli vihreä. Puheensorina verhon takana jatkui.

Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?