keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Swinging my big boobs: Miksi rintojen koolla on miehille väliä?

Rinnoilla on suuri merkitys naisen seksuaalisessa viehättävyydessä –sekä naisen, mutta erityisesti miehen silmin katsottuna. Osana seksuaaliterapiakoulutustani tutustuin www.xnxx.com pornosivuston materiaaliin. Mielenkiinnosta rintojen saamaa huomiota kohtaan kirjoitin hakusanaksi ”breasts” ja sain 3500 hakutulosta, mm. ”Sexy girl with gorgeous breasts”, ”lesbian natural big tits”, ”huge tits in bikini top”, ”she licks her big tits”, ja”big oiled boobs”. Lähes jokainen kymmenistä läpikäymistäni videoiden kuvauksista piti sisällään sanan ”big”

Selvästikin suuret rinnat ovat valttia pornosivustoilla. Eräs tuntemani mieshenkilö valaisi asiaa lisää kertomalla, että ainakin 1970-luvulla poikien kiinnostus tyttöjä kohtaan peruskoulussa perustui siihen, kenellä tytöistä oli kehittyneimmät rinnat. Muistan itse saman ilmiön peruskoulusta, kuuluin ns. keskikastiin ja seurasin hämmentyneenä kun luokan pojat eivät saaneet silmiään irti luokan isorintaisimmasta tytöstä. Tutkimusten mukaan miehet kuitenkin harvoin pitävät hyvin suurista rinnoista, joten rajansa siis kaikella. Miesten ja kulttuurien välillä on myös eroja: Esimerkiksi psykologi Raffaele Morell osoitti tutkimuksessaan, että yli puolet italialaisista (!) miehistä tuntee olonsa epämukavaksi isorintaisen naisen läheisyydessä. Kukapa olisi uskonut tätä juuri italialaisista miehistä?

Miksi naisen rintojen koolla sitten on merkitystä? Miksi keskimääräistä suuremmat rinnat vetävät miehiä puoleensa? Onko sama ilmiö havaittavissa myös lesbojen keskuudessa?

Psychology Today lehdessä julkaistussa artikkelissa Why do I Like Large Breasts? Ogi Ogas viittaa ilmiöön kutsumalla sitä "The Mother of All Male Sexual Interests” (vapaa käännös “miesten kaikkien seksuaalisten kiinnostusten äiti”) ja perustelee em. lausetta muun muassa sillä, että ”suuret rinnat” on neljänneksi yleisin hakusana Dogpilessa, heti ”homo”, ”nuori” ja ”MILFs” hakusanojen jälkeen. Ogasin mukaan universaaliksi todettu miesten suuri kiinnostus naisen rintoja kohtaan juontaa juurensa ihmisen biologiasta: Suuririntaisuus on evoluutioperustainen visuaalinen signaali miehelle naisen hyvästä estrogeenituotannosta ja kehon rasvapitoisuudesta, jotka puolestaan ovat yhteydessä kykyyn sietää raskauden aiheuttamaa kehollista stressiä ja tuottaa terveitä jälkeläisiä. Kirjoittajan mukaan myös kulttuurihistorialla on merkitystä: Ennen nykyajan laihdutus- ja kuntoiluvillityksiä naista, jolla oli tavallista suuremmat rinnat, pidettiin terveempänä ja lisääntymiskykyisempänä kuin pienirintaisempaa naista. Mikä tärkeintä: Kiinteät, pystyt ja terhakkaat keskimääräistä hiukan suuremmat rinnat ovat ennen kaikkea naisen nuoruuden, sukukypsyyden ja hedelmällisyyden merkki. 

Kaikki psykologit ja tutkijat eivät kuitenkaan allekirjoita Ogasin näkemystä miesten rintojen kiinnostuksen ja biologian välillä. Muun muassa Larry Young ja Brian Alexander argumentoivat The Huffington Post lehdessä kirjoittamassaan kolumnissa ”Breasts: The Real Reason Men Love Them” sen puolesta, että miesten kiinnostus naisten rintoja kohtaan juontaa juurensa miehen vauvaikään. Rinnat tuovat turvaa, lämpöä ja pehmeyttä, ja edesauttavat turvaa ja rakkautta tuottavaa sitoutumista, koosta riippumatta. 

Jotta kysymys ei olisi liian yksinkertainen, päätin tutkia tieteellisestä viitetietokannasta, josko myös lesbojen keskuudessa naisen suuret rinnat saavuttavat suurempaa suosiota. Adam Cohen ja Ilana Tammenbaum julkaisivat jo vuonna 2001 The Journal of Sex Research lehdessä tutkimuksensa, jossa osoitettiin että toisin kuin heteronaisten, lesbojen kokemuksia naisen fyysisestä puoleensavetävyydestä määrittää lähinnä naisen kokonaiskoko. Suurempi koko koetaan puoleensavetävämpänä, riippumatta rintojen koosta.    

Niin tai näin, kiinnostus rintoja kohtaan on varmasti yksilöllistä ja tutkimus voi vain rajatusti pyrkiä yleistämään miesten kokemuksia rintojen puoleensavetävyydestä. Eräs miespuolinen kollegani kiteytti kokemuksensa hyvin: "Olivatpa ne sitten suuret tai pienet, roikkuvat tai terhakat, niin naisten rinnat ovat minulle aina iloinen asia!"

Mitä tämä kaikki edellä mainittu tarkoittaa sitten tämän päivien trendien, naiskuvan ja rintojen korjausleikkausten näkökulmasta? Minulle se tarkoittaa muun muassa sitä, että evoluution myötä ja kauneuskirurgian kehittymisen ja yleistymisen suosiollisella myötävaikutuksella me naiset olemme oppineet huijaamaan miehiä! Rinnan korjausleikkauksen läpikäynyt 45-vuotias kiinteä ja terhakkarintainen nainen viestii rinnoillaan miehelle nuoruudesta ja hedelmällisyydestä, kunnes miehen katseen siirtyminen naisen rinnoista joskus kymmenien sekunttien kuluttua naisen kasvoihin paljastaa ristiriidan. Mitä mahtaa miehen päässä tuolloin liikkua? Jään mielenkiinnolla tekemään kenttätutkimusta aiheesta ensi kesänä, jolloin meidän suomalaisnaisten rinnat taas näkevät päivänvaloa.

Yksi seksuaaliseen varustukseen liittyvä asia ei miesten ja naisten välillä tieteellisten tutkimusten mukaan eroa: Tyytymättömyys omaan kehoon ja toive siitä, että. ns. seksuaalinen varustus olisi suurempi. Useiden tutkimusten mukaan huomattava osa naisista toivoisi itselleen suurempia rintoja, ja miehistä vajaa puolet toivoisi itselleen suurempaa penistä. Näin siitä huolimatta, vaikka kumppanimme vannoisi meille olevansa tyytyväinen meihin juuri sellaisena kuin olemme.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Bye bye Burana 600

Jätin viikonlopun kunniaksi kipulääkkeet kokonaan pois. Kotiuduttuani söin koko arsenaalin 3 x Burana 600 ja 3 x Panadol Forte 1 g per vuorokausi muistaakseni kahden tai kolmen päivän ajan. Siitä rupesin vähentämään kahteen Buranaan (aamuin ja illoin) vuorokaudessa. Noin viikko sitten siirryin vain aamu Buranaan.

Kipuja on asteikolla 0-10 kolmosen verran, erityisesti aamuisin kun nousee vuoteesta ja tuntuu että pitää ns. revitellä haavat taas liikkeelle. Huomenna tulee kuluneeksi kolme viikkoa leikkauksesta. Tänään on omatoiminen haavateippien vaihto ohjelmassa. 

Pientä turhautumista tähän toipilaana oloon olen jo kokenut. Vireystaso on noin 80 % normaalista, riippuen tietysti siitä mitä päivän aikana tekee. Haavahoitaja antoi viime viikolla hyvä neuvot: Mene makuuasentoon lepäämään parin-kolmen tunnin välein noin 20 minuutiksi. Tämä neuvo vastaa hyvin tämänhetkistä jaksamistilaani. Mieli kuitenkin tekisi jo juoksulenkille ja täysvireyden pariin, en ole oikein lepäävää tyyppiä. Viime yönä asiaa pohtiessani päätin visusti ryhtyä tekemään jokapäiväisiä kävelylenkkejä läheiseen rantakahvilaan. Mies käy koiran kanssa metsässä, mutta itsellä ei  vielä ole sellaista oloa, että haluaisi sinne liukastelemaan ja kompuroimaan. 

Jos jotakin hyvää tästä liikunnallisesta kömpelyydestä on, niin olen oppinut miten monin eri tavoin lattialle tippuneita tavaroita/vaatteita voi nostaa ylös käyttämättä lainkaan yläkroppaa. Esim. polvikyykyn kautta (hyvää jumppaa reisilihaksille), varpaisiin pyydystämällä tai ns. kyykkyasennon kautta. Tai sitten pyytämällä lähellä olevalta perheenjäseneltä: "Voisitko sä..." 

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Haavatarkastus

Toissapäivänä kävin haavatarkastuksessa Jorvissa. Tikit arvista otettiin pois ja teipit vaihdettiin. Tikkien poistaminen tuntuu pieneltä nipistelyltä. Haavahoitaja kertoi, että tämän vaiheen jälkeen monella alemmissa ihokerroksissa olevat itsesulavat tikit alkavat ikään kuin puskea ihon läpi, ja pienet tikkien jälkeensä jättämät reiät eivät umpeudu. Tällaisessa tapauksessa pitää kuulemma palata haavahoitajan luokse. 

Vatsani on ollut jonkin verran pingoittunut ja mietimme yhdessä onko sinne jäänyt dreenien jäljiltä nestettä. Päätimme seurata tilannetta ja tarvttaessa menen käymään osastolla poistattamassa sen neulalla ja ruiskulla.

Kotiutuminen on sujunut hyvin. Liikkuminen sujuu ja jalkavoimat kehittyvät kun tavaroiden nosto lattialta tapahtuu jalkakyykyn kautta. Rintojen turvotus on hieman laskenut. Tukivyö ja liivit päällä nukkuminen sujuu. Toisinaan on raivostuttavaa nukkua jatkuvasti selällään, mutta en pysty myöskään kuvittelemaankaan kyljellään oloa. Ohjeen mukaan selällään nukkuminen jatkuu vielä ainakin muutaman viikon. Kipulääkkeet olen vähentänyt yhteen Burana 600:een /vuorokausi. Jos jätän sen pois, olo muuttuu jyrän alle jääneeksi. 

Kävelyjä ja käsiliikeharjoituksia pitäisi tehdä päivittäin. Siis pitäisi. Itselläni se on jäänyt aika vähiin, vaikkakin kotona liikun lähes normaalisti. Joka päivä lupaan itselleni lähteä kiertämään katuja. Eilen kävin miehen kanssa ensimmäistä kertaa Tapiolassa Stockmanin Herkussa. Jäin tosin istumaan ns. vanhusten penkille ulko-ovien viereen miehen käydessä ruoka-ostoksilla. Huomasin laitostuneeni ja kotiutuneeni, koska se tuntui ihan hassulta ympäristöltä. Ihmiset sovittelivat syyssaappaita. 

Kotona olen keskittynyt nukkumiseen, lukemiseen, ruuan laittoon, pojan ja miehen kanssa olemiseen, ja TV:n katseluun. On luksusta vaikka keskellä päivää laittaa leffa pyörimään. Maija Silvennoisen riistakokkikirjasta tulen tekemään useammat ruuat. Puolenpäivän jälkeen nukun perinteeksi tulleet 30-60 min päiväunet. Vireystila kaikkinensa on noin 75 % normaalista. Hajamielisyyttäkin esiintyy: Toissapäivänä ruokaa laittaessa rikoin kanamunan kupin sijasta leikkuulaudalle, ja eilen olin laittamassa vedenkeitintä veden täytön jälkeen jääkaappiin :-)  

tiistai 10. syyskuuta 2013

Töpsöttelyä kotona

Kotiuduin eilen iltapäivällä. Jälkikäteen tuntui siltä, että kuusi päivää sairaalassa hurahti vauhdilla. Lääkäri antoi kasan ohjeita kotiin, tyyliin että jos rinnan väri tai koko muuttuu, niin pitää tulla samantien päivystykseen, samoin jos kuume nousee yli 38 astetta, tai jos haavat vuotavat. Sairaalassaoloaikana minulla oli pari ensimmäistä päivää kuumetta 38-39 astetta, sen jälkeen se tasoittui 37.3 asteen paikkeille. Haavojen tarkastus on viikon kuluttua, ja leikanneen kirurgin jälkitarkastus kuukauden kuluttua.

Kotona liikkumista tulee luonnostaan enemmän kuin sairaalassa. Lääkäri ohjeisti, että tulen olemaan väsynyt. Imurointi ja koiran ulkoilutus (isokokoinen) on kielletty neljän viikon ajan. Samoin sauna, uiminen ja kylpeminen. Autolla ei saa ajaa kahteen viikkoon. Painoraja tavaran nostamiselle leikatun puolen rinnan kädellä on 3 kg, joten ruokakaupassa käynti jää muiden harteille. Käsien venytyksiä ylös ja sivuille pitää tehdä vähintään kahdesti päivässä. Vuorokauden ympäri pitää olla päällä tiukat urheilurintaliivejä muistuttavat rintaliivit, samoin kuin vyötärön ympäri kulkeva tukivyö. Näiden käyttö jatkuu vähintään neljä viikkoa.

Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin. Teen asioita 1.5-2 tunnin jaksoissa. Eli sipsuttelen (liikkumisnopeus on noin 40 % normaalista) ympäriinsä tehden arkiaskareita tunnin pari ja sitten lepään puoli tuntia. Sitten taas tekemään. Koitan välttää ylipitkiä päiväunia, jottei yöuneni kärsisi niistä.

Poikani vahtii minua kuin haukka, rientäen aina apuun jos kokee, etten saisi tehdä jotakin mitä olen tekemässä (kuten vedenkeittimen täyttäminen vedellä). Hän toi sänkyni viereen ns. ravintolan ruoka valmista bling kellon, jolla voin kuulemma kutsua hänet apuun vuorokauden ympäri koska vain :-)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Jorvin K3:n enkelit

9.9.2013 aamu valkenee Jorvissa ja kirjoitan näillä näkymin viimeistä päivitystä Jorvista, uskoisin tänään aamupäivän aikana pääseväni kotiin. 

Mieli on iloinen ja ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollisuus kohdistuu ensisijassa tänne K3 osastolle, ja täällä päivittäin kohtaamiini osaston työntekijöihin. En osaa ajatella, mikä olisi tärkeämpää sairaalapotilaalle kuin ammattitaitoinen henkilökunta. Mitä se ammattitaito sitten on? Nähdäkseni se koostuu tietenkin teknisesti taitavista ja leikkaavista lääkäreistä, mutta myös ennen kaikkea koko henkilökunnan kyvystä kohdata potilas. Tämä osataan Jorvissa, ja osaaminen on jopa siinä määrin huippuluokkaa, että en voi kuin taas äimistellä sitä, ja taputtaa pitkään seisoen. Espoolaisena voin olla suunnattoman ylpeä sairaalastamme, ja ilolla maksan veroja jatkossakin, jos se mahdollistaa sen, että asuinkunnassani jokainen terveytensä kanssa kamppaileva saa tällaista palvelua. Olen kolmen viime vuoden aikana viettänyt Jorvissa yhteensä noin kolme viikkoa, hoitoni on maksanut varmasti maltaita, ja se on aina ollut ensiluokkaista. Ilmeisesti terveydenhoitoalan koulutusvalintojen hakuprosessi ja itse koulutus, samoin kuin Jorvissa työhön perehdyttäminen ja siinä kannustaminen toimii erittäin hyvin. 

Mikä sitten tekee näistä lääkäreistä ja ennen kaikkea hoitajista niin hyviä? Empaattinen, tilanteen mukaisesti oikeanlainen potilaan kohtaaminen. Kyky käyttää huumoria oikealla tavalla työssä. Hyvä päätöksentekokyky. Kyky kohdata oma epävarmuus ja mahdollinen osaamattomuus, sekä kyky kysyä toiselta neuvoa tarvittaessa. Hyvä yhteishenki. Täsmällisyys. Jämäkkyys ja päättäväisyys. Kyky olla ylpeä omasta työstä ja nauttia siitä, mikä näkyy myös ulospäin. Jokainen täällä vakituisesti toimiva hoitaja, jonka näiden kuuden päivän aikana kohtasin, ja jonka kanssa tein yhteistyötä, täytti edellä mainitut kriteerit mennen tullen. En voi kuin kehottaa heitä oikeutetusti olemaan ylpeitä itsestään: Te olette niin hyviä! Kuka tahansa joka teidän hoitoon pääsee, selviää siitä hienosti. Tämä kokemus yksimielisesti jaettiin myös muiden potilaiden kesken potilashuoneissa ja ruokahuoneessa.

Lämmin kiitos ensiluokkaisesta hoidosta!
Hoitajan kommentti: ”Nämä rinnan korjausleikkaukset ovat niin ihania!”

Otsikon kommentin lausui tänä aamuna varsin kokenut hoitaja, joka iloisena demonstroi dreenini poistoa toiselta osastolta tuuraamaan tulleelle hoitajalle. Jäin miettimään lausahdusta pitkään ja myöhemmin pyysin hänet huoneeseeni ns. blogihaastatteluun. Kysyin häneltä ystävällisesti, mikä sai hänet toteamaan näin. Hymyssä suin hän kertoi itse kokevansa, että rinnan korjausleikkauksessa naiselle palautetaan se naiseuden kuva, mikä naiselle perinteisesti kuuluu. Hän kertoi suurimman osan leikkauksen läpikäyneistä naisista olevan erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja siihen, että he olivat tehneet myönteisen päätöksen leikkaukseen ryhtymisestä. Osa potilaista on hänen kokemansa mukaan yllättyneistä ensimmäisen vuorokauden kiputuntemuksista ja liikkumisen jähmeydestä. Näissä tapauksissa hän ja muut hoitajat panostavat potilaan tsemppaamiseen ja kannustamiseen: ”Huomenna sinulla on jo ihan toinen olo”. Koska en halunnut haitata hänen työntekoaan, haastattelumme jäi lyhyeksi. Lopuksi hän vielä totesi iloisesti: ”Täältä lähetetään naiset kotiin rinnat pystyssä!”

Mitä tulee omiin rintoihini, niin ne todellakin ovat pystyssä. Olo on kuin 16-vuotiaalla teinitytöllä. Aivan mahtavaa!
Kivuista, päivärytmistä ja kuntoutustavoitteista

Viides päivä Jorvissa menossa ja olo on erinomainen. Kuten kirurgini oli minua varoitellut, ensimmäinen vuorokausi meni sillä tuntemuksella, että olisin jäänyt jyrän alle ja nukuinkin suurimman osan siitä ajasta. Kipulääkitystä on ollut riittävästi, ja korkeimmillaan kiputuntemukseni on ollut 4/10. Dreeneistä, verikokeista ja muista pistoksista en ole jaksanut juurikaan välittää, koska olin tottunut niihin jo syöpähoitojen aikana. Selkä vaivasi kahden yön ajan puutumisellaan, ilmeisesti johtuen yhdeksän tunnin makuusta leikkauspöydällä.

Aikaa olen kuluttanut lukemalla, seurustelemalla huonetovereiden kanssa, bloggaamalla, facebookissa roikkumisella ja katselemalla tietokoneesta TV-ohjelmia ja elokuvia. Herään yleensä noin klo 6, jonka jälkeen klo 7-10 on aamupala, suihku, ja lääkärikierto. Klo 11 onkin sitten jo lounas. Iltapäivä menee em. puuhissa ja päivällinen on klo 16. Iltapala on noin klo 19. Klo 22 aikoihin valot sammutetaan ja rupean nukkumaan. Kuten edellä mainitusta on havaittavissa, täällä syödään koko ajan. Annokset ovat runsaita ja ruuan maku on ok. Karkkia, leivoksia tms. lihottavaa ei ole lainkaan tehnyt mieli, kun juuri pääsin eroon vyötärölle kertyneistä liikakiloista.

Asetin itselleni alusta alkaen joka päivälle uuden tavoitteen, ja olen ne pystynyt saavuttamaan. Toisena päivänä pääsin hoitajien tukemana sängystä ylös nousemaan, vaikka taju meinasi lähteä. Kolmantena päivänä pääsin kävelemään wc:n ja suihkuun. Neljäntenä päivänä kävelin 4 x 10 metriä yleiseen ruokatilaan ruokailemaan. Tänään aion kävellä ympäri osastoa ja huomenna aion lähteä kotiin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Epävarman hoitajan merkitys potilaalle

Jorvin hoitajat ovat pääsääntöisesti huipputasoa (ja palaan heihin myöhemmissä kirjoituksissa), mutta tänään kohdalleni osui keikkatyötä tekevä hoitaja, joka tuntui kyllä olevan koko 14-tuntisen (!) työvuoronsa aikana hukassa. 

Aamulla kävin suihkussa ja kysyin häneltä, pitäisikö siteet vaihtaa sen jälkeen. Hän katsoi minuun kysyvällä ilmeellä, ja totesi ”aaaaah...joo, varmaan”. Seuraavaksi hän katseli kummissaan pöydälläni olevaa happisaturaatiomittaria, ja totesi: ”ai, nää on tämän näköisiä nykyään”. Verenpainemittaria hän oli useita kertoja laittamassa väärinpäin käteeni. 

Jossakin vaiheessa iltapäivää havahduin siihen, etten ollut nähnyt häntä kolmeen tuntiin, vaikka minulta pitää ottaa verenpaine ja happisaturaatio kahden tunnin välein, ja ennen kaikken uutta rintaani pitää painella putkilolla, jotta selviää miten veri kiertää siinä olevissa verisuonissa. Kun kutsuin häntä summerilla paikalle, sain odottaa 20 minuuttia ennen kuin hän saapui huoneeseeni. Koko vuoron aikana hän ei painellut rintaani putkilolla, vaan katseli sitä, painoi pari kertaa sormella ja totesi: ”Joo, ihan hyvä”

Naapuriltani hän poisti dreenin (ihon alla kulkeva muoviputkilo) ilman, että osasi päästää siitä ns. ilmoja pihalle, ennen sen poisvetoa kehon sisästä. Naapuri näki kuulemma tähtiä, ja me muut huoneessa olijat ajattelimme jo, että minun dreeneihin et kyllä koske. Toinen naapurini oli pääsemässä kotiin, mutta joutui odottamaan ylimääräisen tunnin, koska hoitaja ilmeisesti unohti asian. Mitä tahansa kysyinkin hoitajalta, niin hän ei tuntunut osaavan vastata, ja soperteli vain olevansa vähän ulalla, kun on vaan keikalla. 

Potutukseni kasvoi vuoron mittaan niin suureksi, että loppuillasta pyysin toista hoitajaa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ai miksikö? Siksi, että rinnassa tuntui painetta, josta en enään tiennyt oliko se epävarman hoitajan minulle aiheuttama kepponen ajatuksiini, vaiko todellista. Opin tästä päivästä sen, että jos koet olevasi huonoissa käsissä, käänny muiden puoleen. On turha piinata itseään sillä, että toisen ammattitaidottomuus herättää turhia pelkoja omasta voinnista.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Elämää (ja puhelimia) leikkaussalin heräämössä

Saavuin tiistai aamuna klo 7.00 Jorviin, jossa sain esilääkkeen, vuodepaikan ja sairaalavaatteet.Lähtö leikkausaliin meni rauhallisesti ja hyvin. Leikkaussalissa minua oli vastassa rempseä porukka, johon kuului ainakin kuusi avustavaa henkilöä ja neljä kirurgia. Nopeasti siirryin leikkauspöydälle ja minut vaivutettiin uneen.

Heräsin tiistai-iltana klo 18.00 Jorvin leikkaussalin heräämöstä yhdeksän tunnin leikkauksen jälkeen. Leikkauksen johtava kirurgi kävi lyhyesti kertomassa että kaikki meni hyvin, mutta leikkauksen kesto oli venynyt keisarinleikkauksen jäljiltä olevien suonien johdosta. Jäin yksin rauhassa heräilemään ajatuksiini. Minulle perinteeksi on jo muodostunut näissä tilanteissa keskittyä kiitollisuuden tunteeseen osaavaa henkilökuntaa ja elämää kohtaan. En ehtinyt ajatuksissani pitkälle, kun verhon takana olevalle herralle tarjottiin puhelinta, jotta hän voisi soittaa kotiinsa kuulumisia. 

Seuraavat 13 minuuttia kuuntelin vierestä hänen leikkauskertomustaan vaimolleen. Se siitä kiitolliisuuden tunteeseen ja itseen keskittymisestä. Puhelun loppuvaiheessa en voinut olla ihmettelemättä herttaiselle hoitajatterelleni, että miksi ihmeessä heräämössä sallitaan maratonpuhelut kotiin. Hän empatiseerasi ja postui kollegoidensa pariin. Hetken kuluttua em. herran lopetettua puhelunsa hänen oma hoitaja tuli paikalle minuun vilkaisten, ja kailotti kuuluvasti: ”Hyvä että sait soittaa kun olet ollut täällä niin pitkään” ja haki puhelimen pois. Jonkin ajan kuluttua sama hoitaja seisoi muutaman metrin päässä minusta kollegansa kanssa, katsoi minuun, kuiskasi jotakin kollegalleen, ja he katsoivat uudestaan minuun. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että oliko minut leimattu ”valittajaksi”, mutta postiivisen psykologian hengessä psyykkasin itseni siihen, että hän olisi kuiskanut kollegalleen: ”toi sai hienot uudet rinnat”. 

Puolen tunnin kuluttua em. henkilökunta vaihtui ja paikalle saapuivat yövuorolaiset. Loistavaa porukkaa, joiden kanssa kävin mielenkiintoisia ammatillisia keskusteluja mm. huolehtimisen psykologiasta. Kerroin taustastani ja heittelin ratkaisukeskeisen psykoterapian kysymyksiä eräälle hoitajalle, joka oli menossa viisaudenhampaan poistoon, mikä huolestutti häntä. Pohdimme yhdessä mm. sitä, että mitä hyötyä hänelle on huolehtimisesta, ja miten hänen elämänsä olisi erilaista, jos hän ei niin paljon huolehtisi. Lisäksi mietimme mm. sitä, että onko ihminen, joka ei lainkaan huolehdi asioista, laisinkaan  terve. Toisen hoitajan kanssa keskustelimme siitä, mitä seurauksia sillä, että huolehdimme lastemme tekemisistä, on omaan elämäämme ja lasten elämään.

Noin kolmen tunnin kuluttua saapumisestani, kesken em. keskustelujemme, erään potilaan verhon takaa pärähti kännykkä soimaan. Kännykkä oli ilmeisestikin kulkeutunut hänen sänkynsä mukana osastolta heräämöön. Potilas vastasi. Hän oli vierasmaalainen ja kuullosti siltä kuin hän olisi puhelinkeskustelussaan nukuttanut lastaan puhelimessa. Henkilökuntakin pyöritteli päitään.

Neljän tunnin heräämövierailun jälkeen minut kärrättiin osastolle. He olisivat kuntoni puolesta päästäneet minut jo kahden ja puolen tunnin jälkeen, mutta sääntöjen mukaan minut piti pitää siellä neljä tuntia. Opin paljon heräämöstä kun kyselin henkilökunnalta: Ehkä mielenkiintoisin oli tieto siitä, että seinän TV-ruudusta voi seurata kunkin leikkauksen etenemistä reaaliajassa. Vihreä koodiväri tarkoittaa sitä, että leikkaus etenee dotetusti ja kaikki on hyvin. Lähtiessäni jokainen kahdeksasta rivistä oli vihreä. Puheensorina verhon takana jatkui.

Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?

maanantai 2. syyskuuta 2013

Päivä ja ilta ennen leikkausta

Viikonloppu meni kuumeessa ja flunssassa, ja ehdin jo epäilemään pääsenkö Jorviin tiistaina lainkaan. Tapasin tänään leikkauksen aattona lääkärin ja päädyimme yhdessä siihen, että koska olen jo lähes täysin toipunut, niin leikkaukselle ei ole estettä. Esteeksi tässä vaiheessa muodostuisi lähinnä todella kova kuume ja limaa täynnä oleva nielu, jonka seurauksena nukutuksessa saattaisi tulla haasteita. Tapaamisessamme kirurgi kuunteli vatsan suonieni toimintaa ja piirteli tussilla kehooni uuden kehoni, jota kannattelen huomisesta alkaen. Toivomuksia esim. kuppikoosta sai esittää ;-)

Leikkauksessani on läsnä neljä kirurgia, joilla jokaisella on oma roolinsa. Yksi hoitaa vatsan seudun, yksi vasemman rinnan, kolmas oikean rinnan, ja neljäs on touhua seuraava erikoistuva lääkäri. Käytännössä vatsa avataan ja siitä poistetaan tulevan rinnan kokonainen pala, ja tarvittaessa enemmänkin (ns. jämät joutanevat roskikseen). Tämän jälkeen ylävatsa vedetään kiinni alavatsan reunaan ja otettu pala ommellaan toiseksi rinnaksi. Suurin osa ajasta menee mikroskooppisessa työssä suonia yhdistettäessä. Leikkauksen pitäisi olla ohi 4-6 tunnissa. Leikkaavia lääkäreitä on yleensä 2-4. Heräämöstä pääsen ilmeisesti osastolle huomisiltana. Vuorokausi menee kuulemma enemmän tai vähemmän ”pöpelikössä”.

Haastattelin kirurgiani korjausleikkausten tekemisestä ja hän harmitteli, että joskus naiset jättävät niitä tekemättä, koska sitä pidetään esim. turhamaisena. Hän toivoi yleisempää keskustelua aiheesta. Itsestäni tuntuu hemmetin kivalta päästä eroon painavasta ja kömpelöstä proteesista, jota olen kantanut kolmisen vuotta päivittäin mukanani. Turhamaisuudestani kertonee perheelle varaamani lentoliput Pariisin alennusmyynteihin ensi tammikuussa. En ole pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, koska en ole oikein nähnyt siinä mieltä. Tammikuussa Visa vinkuu kun pääsen rintaliivien, bikinien ja esim. kotelohameiden ym. maailmaan Euroopan muotimekassa. Pää pystyssä voin sanoa olevani turhamainen tässä asiassa.

Leikkausta edeltävänä iltanä ei erityisen kummaliisia toimia osaltani tarvittu. Syödä en saanut 6 tuntia ennen leikkausta, eikä juoda 2 tuntia ennen leikkausta. Jotakin litkuja annettiin juotavaksi, jotka edesauttavat suolen toimintaa. Ensimmäisestä minulle tuli lievästi oksettava olo, toiset kaksi menivät paremmin alas. Napa piti puhdistaa, kynsilakat poistaa ja hiukset pestä.

Pelkoa en osaa tällä hetkellä tuntea. Aamulla hoidin emdr-terapialla erästä asiakasta, joka kertoi minulle toivovansa itselleen kuolemaa. Jäin miettimään, että tuskin minulla käy niin huono tuuri, että kuolla kupsahdan ennen aikojani leikkausöydälle, kun en sitä lainkaan toivo. Poikanikin valoi minuun uskoa kysymällä minulta tänään: ”äiti, koska sinulla on huomenna asiakkaita?” Voin siis tyytyväisenä todeta, että ainakaan hän ei tunnu liian suurta huolta asiasta kantavan. Pidetään siis peukut pystyssä, ja mieli iloisena, kaikki menee varmasti hyvin :-) :-)