tiistai 22. lokakuuta 2013

Mitä lapsen tulee tietää äidin/isän syövästä?

Tekisi mieli vastata: ”Ei mitään?” Kysymys on äärettömän vaikea ja vastaus toki riippuu lapsen persoonasta ja iästä, sekä siitä millainen mahdollisuus hänellä on saada tietoa vanhemman vakavasta sairaudesta joltakulta muulta henkilöltä. En edes yritä tekeytyä tässä kysymyksessä ammattiroolini taakse koska koen sen käytännössä mahdottomaksi, ja näin ollen tyydyn kertomaan omista valinnoistani. Taustatietona kerrottakoon että 11-vuotias poikani on nähdäkseni persoonaltaan herkkä, helposti sopeutuva ja luottava.

Vuonna 2010 saadessani rintasyöpä diagnoosin (vieläpä naistenpäivänä!) poikani oli 7-vuotias. Teimme tuolloin perheen sisällä päätöksen siitä, että syöpä sanaa ei käytetä hänen kuullensa ja häntä vaivataan mahdollisimman vähän asialla. Pojalla ei ole ollut menetyksiä eikä kuolema tai vakava sairaus olleet hänelle mitenkään entuudestaan tuttuja asioita. Sukulaiset ja perheystävät tiedotettiin tästä linjauksesta. Ne muutamat epätietoisuuden ja pelon lietsomat keskustelut konjakkilasien ääressä, jotka sairauden toteamisen alkuvaiheeseen kuuluivat, käytiin illan taittuessa yöksi lapsen jo nukkuessa. Syöpäleikkauksen aikana poikani kävi minua tapaamassa sairaalassa ja sytostaattihoitojen aikana hän todisti hiusteni lähtöä. En kokenut, että kumpikaan em. kokemus olisi suuremmin vaikuttanut häneen. Hän tiesi toki, että äiti oli sairas (ja toipuisi), mutta ei sen enempää.

Rinnan korjausleikkaus selitettiin nyt 10-vuotiaaksi kasvaneelle pojalle siten, että äidin vatsa vaihtuu nyt sairaalassa uudeksi rinnaksi. Hän ei pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Tänään haastattelin poikaani em. kokemusten tiimoilta. Kysyin tietääkö hän mikä sairaus äidillä oli kolme vuotta sitten. Hän vastasi (samalla Aku Ankkaa lukiessaan), ettei tiedä. Seuraavaksi kysyin häneltä missä määrin lapselle hänen mielestään tulisi puhua äidin/isän sairaudesta. Hän vastasi: ”Ihan hyvä jos jotakin kerrotaan mutta ei siitä tarvitse kokoajan puhua”. Jatkoin kysymällä että jos hän kuulisi aikuisten välisiä keskustelua äidin/isän sairauden laadusta niin googlettaisiko hän asiaa. Hän katsoi minua hölmistyneenä ja totesi että ”Mitä järkeä siinä olisi kun voi yhtä hyvin kysyä vanhemmilta asiasta”. Neljänneksi ja viimeiseksi kysyin ”Asteikolla 0-10 (jos kymmenen on se että et muuta ajattelekaan), kuinka huolissasi olet ollut minun sairauksista?” Hän vastasi ”nolla-yksi”. Koin tehneeni viime vuosien aikana hyvää kasvatustyötä ja aion jatkaa samalla linjalla.

1 kommentti: