Jorvin K3:n enkelit

9.9.2013 aamu valkenee Jorvissa ja kirjoitan näillä näkymin viimeistä päivitystä Jorvista, uskoisin tänään aamupäivän aikana pääseväni kotiin. 

Mieli on iloinen ja ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollisuus kohdistuu ensisijassa tänne K3 osastolle, ja täällä päivittäin kohtaamiini osaston työntekijöihin. En osaa ajatella, mikä olisi tärkeämpää sairaalapotilaalle kuin ammattitaitoinen henkilökunta. Mitä se ammattitaito sitten on? Nähdäkseni se koostuu tietenkin teknisesti taitavista ja leikkaavista lääkäreistä, mutta myös ennen kaikkea koko henkilökunnan kyvystä kohdata potilas. Tämä osataan Jorvissa, ja osaaminen on jopa siinä määrin huippuluokkaa, että en voi kuin taas äimistellä sitä, ja taputtaa pitkään seisoen. Espoolaisena voin olla suunnattoman ylpeä sairaalastamme, ja ilolla maksan veroja jatkossakin, jos se mahdollistaa sen, että asuinkunnassani jokainen terveytensä kanssa kamppaileva saa tällaista palvelua. Olen kolmen viime vuoden aikana viettänyt Jorvissa yhteensä noin kolme viikkoa, hoitoni on maksanut varmasti maltaita, ja se on aina ollut ensiluokkaista. Ilmeisesti terveydenhoitoalan koulutusvalintojen hakuprosessi ja itse koulutus, samoin kuin Jorvissa työhön perehdyttäminen ja siinä kannustaminen toimii erittäin hyvin. 

Mikä sitten tekee näistä lääkäreistä ja ennen kaikkea hoitajista niin hyviä? Empaattinen, tilanteen mukaisesti oikeanlainen potilaan kohtaaminen. Kyky käyttää huumoria oikealla tavalla työssä. Hyvä päätöksentekokyky. Kyky kohdata oma epävarmuus ja mahdollinen osaamattomuus, sekä kyky kysyä toiselta neuvoa tarvittaessa. Hyvä yhteishenki. Täsmällisyys. Jämäkkyys ja päättäväisyys. Kyky olla ylpeä omasta työstä ja nauttia siitä, mikä näkyy myös ulospäin. Jokainen täällä vakituisesti toimiva hoitaja, jonka näiden kuuden päivän aikana kohtasin, ja jonka kanssa tein yhteistyötä, täytti edellä mainitut kriteerit mennen tullen. En voi kuin kehottaa heitä oikeutetusti olemaan ylpeitä itsestään: Te olette niin hyviä! Kuka tahansa joka teidän hoitoon pääsee, selviää siitä hienosti. Tämä kokemus yksimielisesti jaettiin myös muiden potilaiden kesken potilashuoneissa ja ruokahuoneessa.

Lämmin kiitos ensiluokkaisesta hoidosta!

Hoitajan kommentti: ”Nämä rinnan korjausleikkaukset ovat niin ihania!”

Otsikon kommentin lausui tänä aamuna varsin kokenut hoitaja, joka iloisena demonstroi dreenini poistoa toiselta osastolta tuuraamaan tulleelle hoitajalle. Jäin miettimään lausahdusta pitkään ja myöhemmin pyysin hänet huoneeseeni ns. blogihaastatteluun. Kysyin häneltä ystävällisesti, mikä sai hänet toteamaan näin. Hymyssä suin hän kertoi itse kokevansa, että rinnan korjausleikkauksessa naiselle palautetaan se naiseuden kuva, mikä naiselle perinteisesti kuuluu. Hän kertoi suurimman osan leikkauksen läpikäyneistä naisista olevan erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja siihen, että he olivat tehneet myönteisen päätöksen leikkaukseen ryhtymisestä. Osa potilaista on hänen kokemansa mukaan yllättyneistä ensimmäisen vuorokauden kiputuntemuksista ja liikkumisen jähmeydestä. Näissä tapauksissa hän ja muut hoitajat panostavat potilaan tsemppaamiseen ja kannustamiseen: ”Huomenna sinulla on jo ihan toinen olo”. Koska en halunnut haitata hänen työntekoaan, haastattelumme jäi lyhyeksi. Lopuksi hän vielä totesi iloisesti: ”Täältä lähetetään naiset kotiin rinnat pystyssä!”

Mitä tulee omiin rintoihini, niin ne todellakin ovat pystyssä. Olo on kuin 16-vuotiaalla teinitytöllä. Aivan mahtavaa!

Kivuista, päivärytmistä ja kuntoutustavoitteista

Viides päivä Jorvissa menossa ja olo on erinomainen. Kuten kirurgini oli minua varoitellut, ensimmäinen vuorokausi meni sillä tuntemuksella, että olisin jäänyt jyrän alle ja nukuinkin suurimman osan siitä ajasta. Kipulääkitystä on ollut riittävästi, ja korkeimmillaan kiputuntemukseni on ollut 4/10. Dreeneistä, verikokeista ja muista pistoksista en ole jaksanut juurikaan välittää, koska olin tottunut niihin jo syöpähoitojen aikana. Selkä vaivasi kahden yön ajan puutumisellaan, ilmeisesti johtuen yhdeksän tunnin makuusta leikkauspöydällä.

Aikaa olen kuluttanut lukemalla, seurustelemalla huonetovereiden kanssa, bloggaamalla, facebookissa roikkumisella ja katselemalla tietokoneesta TV-ohjelmia ja elokuvia. Herään yleensä noin klo 6, jonka jälkeen klo 7-10 on aamupala, suihku, ja lääkärikierto. Klo 11 onkin sitten jo lounas. Iltapäivä menee em. puuhissa ja päivällinen on klo 16. Iltapala on noin klo 19. Klo 22 aikoihin valot sammutetaan ja rupean nukkumaan. Kuten edellä mainitusta on havaittavissa, täällä syödään koko ajan. Annokset ovat runsaita ja ruuan maku on ok. Karkkia, leivoksia tms. lihottavaa ei ole lainkaan tehnyt mieli, kun juuri pääsin eroon vyötärölle kertyneistä liikakiloista.

Asetin itselleni alusta alkaen joka päivälle uuden tavoitteen, ja olen ne pystynyt saavuttamaan. Toisena päivänä pääsin hoitajien tukemana sängystä ylös nousemaan, vaikka taju meinasi lähteä. Kolmantena päivänä pääsin kävelemään wc:n ja suihkuun. Neljäntenä päivänä kävelin 4 x 10 metriä yleiseen ruokatilaan ruokailemaan. Tänään aion kävellä ympäri osastoa ja huomenna aion lähteä kotiin.

Epävarman hoitajan merkitys potilaalle

Jorvin hoitajat ovat pääsääntöisesti huipputasoa (ja palaan heihin myöhemmissä kirjoituksissa), mutta tänään kohdalleni osui keikkatyötä tekevä hoitaja, joka tuntui kyllä olevan koko 14-tuntisen (!) työvuoronsa aikana hukassa. 

Aamulla kävin suihkussa ja kysyin häneltä, pitäisikö siteet vaihtaa sen jälkeen. Hän katsoi minuun kysyvällä ilmeellä, ja totesi ”aaaaah...joo, varmaan”. Seuraavaksi hän katseli kummissaan pöydälläni olevaa happisaturaatiomittaria, ja totesi: ”ai, nää on tämän näköisiä nykyään”. Verenpainemittaria hän oli useita kertoja laittamassa väärinpäin käteeni. 

Jossakin vaiheessa iltapäivää havahduin siihen, etten ollut nähnyt häntä kolmeen tuntiin, vaikka minulta pitää ottaa verenpaine ja happisaturaatio kahden tunnin välein, ja ennen kaikken uutta rintaani pitää painella putkilolla, jotta selviää miten veri kiertää siinä olevissa verisuonissa. Kun kutsuin häntä summerilla paikalle, sain odottaa 20 minuuttia ennen kuin hän saapui huoneeseeni. Koko vuoron aikana hän ei painellut rintaani putkilolla, vaan katseli sitä, painoi pari kertaa sormella ja totesi: ”Joo, ihan hyvä”. 

Naapuriltani hän poisti dreenin (ihon alla kulkeva muoviputkilo) ilman, että osasi päästää siitä ns. ilmoja pihalle, ennen sen poisvetoa kehon sisästä. Naapuri näki kuulemma tähtiä, ja me muut huoneessa olijat ajattelimme jo, että minun dreeneihin et kyllä koske. Toinen naapurini oli pääsemässä kotiin, mutta joutui odottamaan ylimääräisen tunnin, koska hoitaja ilmeisesti unohti asian. Mitä tahansa kysyinkin hoitajalta, niin hän ei tuntunut osaavan vastata, ja soperteli vain olevansa vähän ulalla, kun on vaan keikalla. 

Potutukseni kasvoi vuoron mittaan niin suureksi, että loppuillasta pyysin toista hoitajaa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ai miksikö? Siksi, että rinnassa tuntui painetta, josta en enään tiennyt oliko se epävarman hoitajan minulle aiheuttama kepponen ajatuksiini, vaiko todellista. Opin tästä päivästä sen, että jos koet olevasi huonoissa käsissä, käänny muiden puoleen. On turha piinata itseään sillä, että toisen ammattitaidottomuus herättää turhia pelkoja omasta voinnista.

Elämää (ja puhelimia) leikkaussalin heräämössä

Saavuin tiistai aamuna klo 7.00 Jorviin, jossa sain esilääkkeen, vuodepaikan ja sairaalavaatteet.Lähtö leikkausaliin meni rauhallisesti ja hyvin. Leikkaussalissa minua oli vastassa rempseä porukka, johon kuului ainakin kuusi avustavaa henkilöä ja neljä kirurgia. Nopeasti siirryin leikkauspöydälle ja minut vaivutettiin uneen.

Heräsin tiistai-iltana klo 18.00 Jorvin leikkaussalin heräämöstä yhdeksän tunnin leikkauksen jälkeen. Leikkauksen johtava kirurgi kävi lyhyesti kertomassa että kaikki meni hyvin, mutta leikkauksen kesto oli venynyt keisarinleikkauksen jäljiltä olevien suonien johdosta. Jäin yksin rauhassa heräilemään ajatuksiini. Minulle perinteeksi on jo muodostunut näissä tilanteissa keskittyä kiitollisuuden tunteeseen osaavaa henkilökuntaa ja elämää kohtaan. En ehtinyt ajatuksissani pitkälle, kun verhon takana olevalle herralle tarjottiin puhelinta, jotta hän voisi soittaa kotiinsa kuulumisia. 

Seuraavat 13 minuuttia kuuntelin vierestä hänen leikkauskertomustaan vaimolleen. Se siitä kiitolliisuuden tunteeseen ja itseen keskittymisestä. Puhelun loppuvaiheessa en voinut olla ihmettelemättä herttaiselle hoitajatterelleni, että miksi ihmeessä heräämössä sallitaan maratonpuhelut kotiin. Hän empatiseerasi ja postui kollegoidensa pariin. Hetken kuluttua em. herran lopetettua puhelunsa hänen oma hoitaja tuli paikalle minuun vilkaisten, ja kailotti kuuluvasti: ”Hyvä että sait soittaa kun olet ollut täällä niin pitkään” ja haki puhelimen pois. Jonkin ajan kuluttua sama hoitaja seisoi muutaman metrin päässä minusta kollegansa kanssa, katsoi minuun, kuiskasi jotakin kollegalleen, ja he katsoivat uudestaan minuun. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että oliko minut leimattu ”valittajaksi”, mutta postiivisen psykologian hengessä psyykkasin itseni siihen, että hän olisi kuiskanut kollegalleen: ”toi sai hienot uudet rinnat”. 

Puolen tunnin kuluttua em. henkilökunta vaihtui ja paikalle saapuivat yövuorolaiset. Loistavaa porukkaa, joiden kanssa kävin mielenkiintoisia ammatillisia keskusteluja mm. huolehtimisen psykologiasta. Kerroin taustastani ja heittelin ratkaisukeskeisen psykoterapian kysymyksiä eräälle hoitajalle, joka oli menossa viisaudenhampaan poistoon, mikä huolestutti häntä. Pohdimme yhdessä mm. sitä, että mitä hyötyä hänelle on huolehtimisesta, ja miten hänen elämänsä olisi erilaista, jos hän ei niin paljon huolehtisi. Lisäksi mietimme mm. sitä, että onko ihminen, joka ei lainkaan huolehdi asioista, laisinkaan  terve. Toisen hoitajan kanssa keskustelimme siitä, mitä seurauksia sillä, että huolehdimme lastemme tekemisistä, on omaan elämäämme ja lasten elämään.

Noin kolmen tunnin kuluttua saapumisestani, kesken em. keskustelujemme, erään potilaan verhon takaa pärähti kännykkä soimaan. Kännykkä oli ilmeisestikin kulkeutunut hänen sänkynsä mukana osastolta heräämöön. Potilas vastasi. Hän oli vierasmaalainen ja kuullosti siltä kuin hän olisi puhelinkeskustelussaan nukuttanut lastaan puhelimessa. Henkilökuntakin pyöritteli päitään.

Neljän tunnin heräämövierailun jälkeen minut kärrättiin osastolle. He olisivat kuntoni puolesta päästäneet minut jo kahden ja puolen tunnin jälkeen, mutta sääntöjen mukaan minut piti pitää siellä neljä tuntia. Opin paljon heräämöstä kun kyselin henkilökunnalta: Ehkä mielenkiintoisin oli tieto siitä, että seinän TV-ruudusta voi seurata kunkin leikkauksen etenemistä reaaliajassa. Vihreä koodiväri tarkoittaa sitä, että leikkaus etenee dotetusti ja kaikki on hyvin. Lähtiessäni jokainen kahdeksasta rivistä oli vihreä. Puheensorina verhon takana jatkui.

Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?

Päivä ja ilta ennen leikkausta

Viikonloppu meni kuumeessa ja flunssassa, ja ehdin jo epäilemään pääsenkö Jorviin tiistaina lainkaan. Tapasin tänään leikkauksen aattona lääkärin ja päädyimme yhdessä siihen, että koska olen jo lähes täysin toipunut, niin leikkaukselle ei ole estettä. Esteeksi tässä vaiheessa muodostuisi lähinnä todella kova kuume ja limaa täynnä oleva nielu, jonka seurauksena nukutuksessa saattaisi tulla haasteita. Tapaamisessamme kirurgi kuunteli vatsan suonieni toimintaa ja piirteli tussilla kehooni uuden kehoni, jota kannattelen huomisesta alkaen. Toivomuksia esim. kuppikoosta sai esittää ;-)

Leikkauksessani on läsnä neljä kirurgia, joilla jokaisella on oma roolinsa. Yksi hoitaa vatsan seudun, yksi vasemman rinnan, kolmas oikean rinnan, ja neljäs on touhua seuraava erikoistuva lääkäri. Käytännössä vatsa avataan ja siitä poistetaan tulevan rinnan kokonainen pala, ja tarvittaessa enemmänkin (ns. jämät joutanevat roskikseen). Tämän jälkeen ylävatsa vedetään kiinni alavatsan reunaan ja otettu pala ommellaan toiseksi rinnaksi. Suurin osa ajasta menee mikroskooppisessa työssä suonia yhdistettäessä. Leikkauksen pitäisi olla ohi 4-6 tunnissa. Leikkaavia lääkäreitä on yleensä 2-4. Heräämöstä pääsen ilmeisesti osastolle huomisiltana. Vuorokausi menee kuulemma enemmän tai vähemmän ”pöpelikössä”.

Haastattelin kirurgiani korjausleikkausten tekemisestä ja hän harmitteli, että joskus naiset jättävät niitä tekemättä, koska sitä pidetään esim. turhamaisena. Hän toivoi yleisempää keskustelua aiheesta. Itsestäni tuntuu hemmetin kivalta päästä eroon painavasta ja kömpelöstä proteesista, jota olen kantanut kolmisen vuotta päivittäin mukanani. Turhamaisuudestani kertonee perheelle varaamani lentoliput Pariisin alennusmyynteihin ensi tammikuussa. En ole pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, koska en ole oikein nähnyt siinä mieltä. Tammikuussa Visa vinkuu kun pääsen rintaliivien, bikinien ja esim. kotelohameiden ym. maailmaan Euroopan muotimekassa. Pää pystyssä voin sanoa olevani turhamainen tässä asiassa.

Leikkausta edeltävänä iltanä ei erityisen kummaliisia toimia osaltani tarvittu. Syödä en saanut 6 tuntia ennen leikkausta, eikä juoda 2 tuntia ennen leikkausta. Jotakin litkuja annettiin juotavaksi, jotka edesauttavat suolen toimintaa. Ensimmäisestä minulle tuli lievästi oksettava olo, toiset kaksi menivät paremmin alas. Napa piti puhdistaa, kynsilakat poistaa ja hiukset pestä.

Pelkoa en osaa tällä hetkellä tuntea. Aamulla hoidin emdr-terapialla erästä asiakasta, joka kertoi minulle toivovansa itselleen kuolemaa. Jäin miettimään, että tuskin minulla käy niin huono tuuri, että kuolla kupsahdan ennen aikojani leikkausöydälle, kun en sitä lainkaan toivo. Poikanikin valoi minuun uskoa kysymällä minulta tänään: ”äiti, koska sinulla on huomenna asiakkaita?” Voin siis tyytyväisenä todeta, että ainakaan hän ei tunnu liian suurta huolta asiasta kantavan. Pidetään siis peukut pystyssä, ja mieli iloisena, kaikki menee varmasti hyvin :-) :-)       

Yksirintaisuus ja seksuaalinen häpeä

Olen viime aikoina pohtinut paljon häpeää. Tiivistän seuraavaan sen, mihin ajatteluni on johtanut rinnan korjausleikkauksen ja häpeän suhteen.

Rechardin ja Ikonen ovat esittäneet, että häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen. Seksuaalisuus minuuden ydinalueena on vahvasti sidoksissa siihen, minkälaisen vastauksen se herättää toisissa. Uskon, että jokainen nainen toivoo tulevansa naisena ja seksuaalisena olentona rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan, rippumatta siitä, kuinka monta rintaa hänellä on. Rinnan poiston myötä tämä kokemus joutuu kuitenkin usein koetukselle. Lähes jokaisella rinnan poiston kokeneella naisella on poiston jälkeen jonkinlaisia tuntemuksia liittyen seksuaalisuuteensa. Moni tuntee olonsa kehossaan epämukavaksi ja häpeää kehoaan vielä vuosienkin kuluttua leikkauksesta.

Itsen ja oman kehonkuvan vertailu yhteiskunnan normeihin ja ihanteisiin synnyttää häpeää. Uimahalliin ja saunaan meno tuntuu yht’äkkiä vaikealta, joskus ylitsepääsemättömältä. Olen kertonut ystävilleni käyväni pää pystyssä, mutta katse seinälaatoissa, julkisissa uimahalleissa ja he ovat sanoneet minua rohkeaksi. Tiedän, että havaitessaan ympäristössään uusia asioita ihminen käsitteellistää niitä. Yksirintainen tai täysin rinnaton nainen herättää alastomuudellaan muissa ihmisissä todennäköisesti seuraavien käsitteiden aktivoitumisen: ”luonnoton”, ”epätavallinen”, ”epänormaali”, ”sairas”. Tätä seuraa usein uteliaisuuden tai myötätunnon herääminen. Kolmen vuoden aikana en ole nähnyt ainuttakaan kohtalontoveria uimahallissa, jossa käyn viikottain. Miksi? Uimahalleissa annetaan pyydettäessä uimapukuun merkki, jonka turvin henkilöllä on halutessaan oikeus käydä saunassa ja suihkussa uimapuku päällä. Miksi? Uskallan väittää että siksi, että seksuaalinen poikkeavuus ruumiillisena poikkeavuutena aiheuttaa häpeää. Usein itsessä, mutta joskus myös muissa.

Häpeä on affekti eli tunnetila, jonka voimakkuus voi vaihdella ja myös kyky tuntea häpeää vaihtelee yksilöstä toiseen. Rinnattomuuteen liittyvä häpeä liittyy seksuaalisuuteen kipeällä ja olemista varjostavalla tavalla. Jos rinnan poistoleikkauksen kokeneen henkilön läheisissä on ihmisiä, jotka kiinnittävät korostuneesti huomiota hänen ulkonäköönsä, edesauttaa se häpeän syntymistä. Vakavimmillaan henkilön minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne, joka perustuu siihen, että henkilö kokee itsensä vajavaiseksi ja puutteelliseksi. Häpeä lisää pelkoa hylätyksi tulemisesta. Häpeän tunne voi olla kokemuksena ja tunteena niin viiltävää sisäistä kipua aiheuttavaa, että se voi alkaa ohjailla ja kahlita elämää. Näin käy konkreettisesti muun muassa tilanteissa, joissa aiemmin uintia harrastanut nainen lopettaa harrastuksensa, koska ei halua esiintyä alastomana uimahallin pesuhuoneessa. Häpeän tunnetila pukeutuu arjessa sellaisiin ajatuksiin kuten: ”Olen erilainen”, ”Rintaliivimainokset eivät kosketa minua” ja ”Joudun käyttämään peittäviä vaatteita”. Usein rinnan poistoleikkauksen läpikäynyt nainen kokee olevansa vähemmän viehättävä kuin aikaisemmin.

Häpeän tunne voidaan pyrkiä kätkemään, mutta se muokkaa tietoisesti ja tiedostamattomasti ihmisen ajattelua, tunteita ja käyttäytymistä. Häpeän tunnustamista muille ihmisille voidaan pitää osoituksena heikkoudesta, vaikka se saattaisi herättää muissa vain myötätuntoa. Naisesta voi tuntua hyvin häpeälliseltä kertoa, että hän häpeää yksirintaista tai rinnatonta kehoaan, ja että jokainen nähty rintaliivimainos ja kesämekkokampanja viiltää sisintä. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä johtaa usein seksuaalielämän ongelmiin, tyypillisimmillään haluttomuuteen. Kun ei ole halua, niin ei myöskään tarvitse kohdata seksuaalisella tasolla kehollista poikkeavuuttaan. Tuntuu helpommalta pyrkiä kieltämään ja torjumaan seksuaaliset tarpeet  kuin kohdata häpeä, johon liittyy kelpaamattomuuden kokemus.

Häpeän kahlitsevuudesta pitäisi pyrkiä vapautumaan, mutta helppoa se ei ole. Kukaan tuskin tietoisesti haluaa, että minuus alkaa rekentumaan arvottomuuden, huonouden ja hyväksymättömyyden tunteen varaan. Uskoisin, että rinnan korjausleikkaus usein poistaa seksuaalisen poikkeavuuden synnyttämän häpeän tai ainakin helpottaa sitä. Syntyy kokemus siitä, että olen taas normaali, samannäköinen kuin muut. En enään herätä huomiota alastomuudellani. Häpeähistoria saattaa joskus aiheuttaa myös ylireagointia korjausleikkauksen jälkeen, mikä voi ilmetä muun muassa estottomuutena pukeutumisessa.

Tärkeässä roolissa rinnattoman naisen häpeän tunteen lievittäjänä on oma seksuaalikumppani. Usein kumppanin tuntemuksia pidetään jopa tärkeämpänä kuin omia. Häpeä voi lieventyä tai poistua kokonaan jos kumppani näkee sairastuneen puolisonsa edelleen seksuaalisesti haluttavana. Myös huumori on hyvä häpeän tunteen lievittäjiä. Yksirintaisen tai rinnattoman naisen rintoja koskeva huumori koskettaa usein rinnan katoamista (ts. proteesi hukassa). Omille vajavuuksille nauraminen mahdollistuu kun ymmärtää, etteivät ne edusta minua kokonaisuutena.

Oma ohjeeni häpeästä kärsivälle on: Tarkastele kriittisesti ajatuksiasi ja tunteitasi. Suuntaa tarkastelusi painopiste itsesi sijasta seksuaalikumppaniisi. Keskustele hänen kanssaan. On mahdollista, että hänelle on täysin yhdentekevää kuinka monta rintaa sinulla on.  

Tutkimuksia ja muita kirjoituksia rintasyövästä ja häpeästä:

http://lssy-hanke.turkuamk.fi/Talman%20_Ayho_opin.pdf

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079