keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Swinging my big boobs: Miksi rintojen koolla on miehille väliä?
Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus
klikkaamalla tätä.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Bye bye Burana 600
Jätin viikonlopun kunniaksi kipulääkkeet kokonaan pois. Kotiuduttuani söin koko arsenaalin 3 x Burana 600 ja 3 x Panadol Forte 1 g per vuorokausi muistaakseni kahden tai kolmen päivän ajan. Siitä rupesin vähentämään kahteen Buranaan (aamuin ja illoin) vuorokaudessa. Noin viikko sitten siirryin vain aamu Buranaan.
Kipuja on asteikolla 0-10 kolmosen verran, erityisesti aamuisin kun nousee vuoteesta ja tuntuu että pitää ns. revitellä haavat taas liikkeelle. Huomenna tulee kuluneeksi kolme viikkoa leikkauksesta. Tänään on omatoiminen haavateippien vaihto ohjelmassa.
Pientä turhautumista tähän toipilaana oloon olen jo kokenut. Vireystaso on noin 80 % normaalista, riippuen tietysti siitä mitä päivän aikana tekee. Haavahoitaja antoi viime viikolla hyvä neuvot: Mene makuuasentoon lepäämään parin-kolmen tunnin välein noin 20 minuutiksi. Tämä neuvo vastaa hyvin tämänhetkistä jaksamistilaani. Mieli kuitenkin tekisi jo juoksulenkille ja täysvireyden pariin, en ole oikein lepäävää tyyppiä. Viime yönä asiaa pohtiessani päätin visusti ryhtyä tekemään jokapäiväisiä kävelylenkkejä läheiseen rantakahvilaan. Mies käy koiran kanssa metsässä, mutta itsellä ei vielä ole sellaista oloa, että haluaisi sinne liukastelemaan ja kompuroimaan.
Jos jotakin hyvää tästä liikunnallisesta kömpelyydestä on, niin olen oppinut miten monin eri tavoin lattialle tippuneita tavaroita/vaatteita voi nostaa ylös käyttämättä lainkaan yläkroppaa. Esim. polvikyykyn kautta (hyvää jumppaa reisilihaksille), varpaisiin pyydystämällä tai ns. kyykkyasennon kautta. Tai sitten pyytämällä lähellä olevalta perheenjäseneltä: "Voisitko sä..."
Kipuja on asteikolla 0-10 kolmosen verran, erityisesti aamuisin kun nousee vuoteesta ja tuntuu että pitää ns. revitellä haavat taas liikkeelle. Huomenna tulee kuluneeksi kolme viikkoa leikkauksesta. Tänään on omatoiminen haavateippien vaihto ohjelmassa.
Pientä turhautumista tähän toipilaana oloon olen jo kokenut. Vireystaso on noin 80 % normaalista, riippuen tietysti siitä mitä päivän aikana tekee. Haavahoitaja antoi viime viikolla hyvä neuvot: Mene makuuasentoon lepäämään parin-kolmen tunnin välein noin 20 minuutiksi. Tämä neuvo vastaa hyvin tämänhetkistä jaksamistilaani. Mieli kuitenkin tekisi jo juoksulenkille ja täysvireyden pariin, en ole oikein lepäävää tyyppiä. Viime yönä asiaa pohtiessani päätin visusti ryhtyä tekemään jokapäiväisiä kävelylenkkejä läheiseen rantakahvilaan. Mies käy koiran kanssa metsässä, mutta itsellä ei vielä ole sellaista oloa, että haluaisi sinne liukastelemaan ja kompuroimaan.
Jos jotakin hyvää tästä liikunnallisesta kömpelyydestä on, niin olen oppinut miten monin eri tavoin lattialle tippuneita tavaroita/vaatteita voi nostaa ylös käyttämättä lainkaan yläkroppaa. Esim. polvikyykyn kautta (hyvää jumppaa reisilihaksille), varpaisiin pyydystämällä tai ns. kyykkyasennon kautta. Tai sitten pyytämällä lähellä olevalta perheenjäseneltä: "Voisitko sä..."
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Haavatarkastus
Toissapäivänä kävin haavatarkastuksessa Jorvissa. Tikit arvista otettiin pois ja teipit vaihdettiin. Tikkien poistaminen tuntuu pieneltä nipistelyltä. Haavahoitaja kertoi, että tämän vaiheen jälkeen monella alemmissa ihokerroksissa olevat itsesulavat tikit alkavat ikään kuin puskea ihon läpi, ja pienet tikkien jälkeensä jättämät reiät eivät umpeudu. Tällaisessa tapauksessa pitää kuulemma palata haavahoitajan luokse.
Vatsani on ollut jonkin verran pingoittunut ja mietimme yhdessä onko sinne jäänyt dreenien jäljiltä nestettä. Päätimme seurata tilannetta ja tarvttaessa menen käymään osastolla poistattamassa sen neulalla ja ruiskulla.
Kotiutuminen on sujunut hyvin. Liikkuminen sujuu ja jalkavoimat kehittyvät kun tavaroiden nosto lattialta tapahtuu jalkakyykyn kautta. Rintojen turvotus on hieman laskenut. Tukivyö ja liivit päällä nukkuminen sujuu. Toisinaan on raivostuttavaa nukkua jatkuvasti selällään, mutta en pysty myöskään kuvittelemaankaan kyljellään oloa. Ohjeen mukaan selällään nukkuminen jatkuu vielä ainakin muutaman viikon. Kipulääkkeet olen vähentänyt yhteen Burana 600:een /vuorokausi. Jos jätän sen pois, olo muuttuu jyrän alle jääneeksi.
Kävelyjä ja käsiliikeharjoituksia pitäisi tehdä päivittäin. Siis pitäisi. Itselläni se on jäänyt aika vähiin, vaikkakin kotona liikun lähes normaalisti. Joka päivä lupaan itselleni lähteä kiertämään katuja. Eilen kävin miehen kanssa ensimmäistä kertaa Tapiolassa Stockmanin Herkussa. Jäin tosin istumaan ns. vanhusten penkille ulko-ovien viereen miehen käydessä ruoka-ostoksilla. Huomasin laitostuneeni ja kotiutuneeni, koska se tuntui ihan hassulta ympäristöltä. Ihmiset sovittelivat syyssaappaita.
Kotona olen keskittynyt nukkumiseen, lukemiseen, ruuan laittoon, pojan ja miehen kanssa olemiseen, ja TV:n katseluun. On luksusta vaikka keskellä päivää laittaa leffa pyörimään. Maija Silvennoisen riistakokkikirjasta tulen tekemään useammat ruuat. Puolenpäivän jälkeen nukun perinteeksi tulleet 30-60 min päiväunet. Vireystila kaikkinensa on noin 75 % normaalista. Hajamielisyyttäkin esiintyy: Toissapäivänä ruokaa laittaessa rikoin kanamunan kupin sijasta leikkuulaudalle, ja eilen olin laittamassa vedenkeitintä veden täytön jälkeen jääkaappiin :-)
Toissapäivänä kävin haavatarkastuksessa Jorvissa. Tikit arvista otettiin pois ja teipit vaihdettiin. Tikkien poistaminen tuntuu pieneltä nipistelyltä. Haavahoitaja kertoi, että tämän vaiheen jälkeen monella alemmissa ihokerroksissa olevat itsesulavat tikit alkavat ikään kuin puskea ihon läpi, ja pienet tikkien jälkeensä jättämät reiät eivät umpeudu. Tällaisessa tapauksessa pitää kuulemma palata haavahoitajan luokse.
Vatsani on ollut jonkin verran pingoittunut ja mietimme yhdessä onko sinne jäänyt dreenien jäljiltä nestettä. Päätimme seurata tilannetta ja tarvttaessa menen käymään osastolla poistattamassa sen neulalla ja ruiskulla.
Kotiutuminen on sujunut hyvin. Liikkuminen sujuu ja jalkavoimat kehittyvät kun tavaroiden nosto lattialta tapahtuu jalkakyykyn kautta. Rintojen turvotus on hieman laskenut. Tukivyö ja liivit päällä nukkuminen sujuu. Toisinaan on raivostuttavaa nukkua jatkuvasti selällään, mutta en pysty myöskään kuvittelemaankaan kyljellään oloa. Ohjeen mukaan selällään nukkuminen jatkuu vielä ainakin muutaman viikon. Kipulääkkeet olen vähentänyt yhteen Burana 600:een /vuorokausi. Jos jätän sen pois, olo muuttuu jyrän alle jääneeksi.
Kävelyjä ja käsiliikeharjoituksia pitäisi tehdä päivittäin. Siis pitäisi. Itselläni se on jäänyt aika vähiin, vaikkakin kotona liikun lähes normaalisti. Joka päivä lupaan itselleni lähteä kiertämään katuja. Eilen kävin miehen kanssa ensimmäistä kertaa Tapiolassa Stockmanin Herkussa. Jäin tosin istumaan ns. vanhusten penkille ulko-ovien viereen miehen käydessä ruoka-ostoksilla. Huomasin laitostuneeni ja kotiutuneeni, koska se tuntui ihan hassulta ympäristöltä. Ihmiset sovittelivat syyssaappaita.
Kotona olen keskittynyt nukkumiseen, lukemiseen, ruuan laittoon, pojan ja miehen kanssa olemiseen, ja TV:n katseluun. On luksusta vaikka keskellä päivää laittaa leffa pyörimään. Maija Silvennoisen riistakokkikirjasta tulen tekemään useammat ruuat. Puolenpäivän jälkeen nukun perinteeksi tulleet 30-60 min päiväunet. Vireystila kaikkinensa on noin 75 % normaalista. Hajamielisyyttäkin esiintyy: Toissapäivänä ruokaa laittaessa rikoin kanamunan kupin sijasta leikkuulaudalle, ja eilen olin laittamassa vedenkeitintä veden täytön jälkeen jääkaappiin :-)
tiistai 10. syyskuuta 2013
Töpsöttelyä kotona
Kotiuduin eilen iltapäivällä. Jälkikäteen tuntui siltä, että
kuusi päivää sairaalassa hurahti vauhdilla. Lääkäri antoi kasan ohjeita kotiin,
tyyliin että jos rinnan väri tai koko muuttuu, niin pitää tulla samantien
päivystykseen, samoin jos kuume nousee yli 38 astetta, tai jos haavat vuotavat.
Sairaalassaoloaikana minulla oli pari ensimmäistä päivää kuumetta 38-39
astetta, sen jälkeen se tasoittui 37.3 asteen paikkeille. Haavojen tarkastus on
viikon kuluttua, ja leikanneen kirurgin jälkitarkastus kuukauden kuluttua.
Kotona liikkumista tulee luonnostaan enemmän kuin
sairaalassa. Lääkäri ohjeisti, että tulen olemaan väsynyt. Imurointi ja koiran
ulkoilutus (isokokoinen) on kielletty neljän viikon ajan. Samoin sauna, uiminen
ja kylpeminen. Autolla ei saa ajaa kahteen viikkoon. Painoraja tavaran
nostamiselle leikatun puolen rinnan kädellä on 3 kg, joten ruokakaupassa käynti jää muiden harteille. Käsien venytyksiä ylös ja
sivuille pitää tehdä vähintään kahdesti päivässä. Vuorokauden ympäri pitää olla
päällä tiukat urheilurintaliivejä muistuttavat rintaliivit, samoin kuin
vyötärön ympäri kulkeva tukivyö. Näiden käyttö jatkuu vähintään neljä viikkoa.
Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin. Teen asioita 1.5-2
tunnin jaksoissa. Eli sipsuttelen (liikkumisnopeus on noin 40 % normaalista)
ympäriinsä tehden arkiaskareita tunnin pari ja sitten lepään puoli tuntia.
Sitten taas tekemään. Koitan välttää ylipitkiä päiväunia, jottei yöuneni kärsisi
niistä.
Poikani vahtii minua kuin haukka, rientäen
aina apuun jos kokee, etten saisi tehdä jotakin mitä olen tekemässä (kuten
vedenkeittimen täyttäminen vedellä). Hän toi sänkyni viereen ns. ravintolan ruoka
valmista bling kellon, jolla voin kuulemma kutsua hänet apuun vuorokauden
ympäri koska vain :-)
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Jorvin K3:n enkelit
9.9.2013 aamu valkenee Jorvissa ja kirjoitan näillä näkymin viimeistä
päivitystä Jorvista, uskoisin tänään aamupäivän aikana pääseväni kotiin.
Mieli
on iloinen ja ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollisuus kohdistuu ensisijassa tänne K3 osastolle, ja täällä päivittäin kohtaamiini osaston työntekijöihin. En osaa ajatella, mikä olisi tärkeämpää
sairaalapotilaalle kuin ammattitaitoinen henkilökunta. Mitä se ammattitaito
sitten on? Nähdäkseni se koostuu tietenkin teknisesti taitavista ja leikkaavista
lääkäreistä, mutta myös ennen kaikkea koko henkilökunnan kyvystä kohdata
potilas. Tämä osataan Jorvissa, ja osaaminen on jopa siinä määrin
huippuluokkaa, että en voi kuin taas äimistellä sitä, ja taputtaa pitkään seisoen.
Espoolaisena voin olla suunnattoman ylpeä sairaalastamme, ja ilolla maksan
veroja jatkossakin, jos se mahdollistaa sen, että asuinkunnassani jokainen terveytensä
kanssa kamppaileva saa tällaista palvelua. Olen kolmen viime vuoden aikana
viettänyt Jorvissa yhteensä noin kolme viikkoa, hoitoni on maksanut varmasti maltaita,
ja se on aina ollut ensiluokkaista. Ilmeisesti terveydenhoitoalan koulutusvalintojen
hakuprosessi ja itse koulutus, samoin kuin Jorvissa työhön perehdyttäminen ja siinä kannustaminen toimii erittäin hyvin.
Mikä sitten tekee näistä lääkäreistä ja ennen kaikkea
hoitajista niin hyviä? Empaattinen, tilanteen mukaisesti oikeanlainen potilaan
kohtaaminen. Kyky käyttää huumoria oikealla tavalla työssä. Hyvä
päätöksentekokyky. Kyky kohdata oma epävarmuus ja mahdollinen osaamattomuus,
sekä kyky kysyä toiselta neuvoa tarvittaessa. Hyvä yhteishenki. Täsmällisyys. Jämäkkyys
ja päättäväisyys. Kyky olla ylpeä omasta työstä ja nauttia siitä, mikä näkyy
myös ulospäin. Jokainen täällä vakituisesti toimiva hoitaja, jonka näiden kuuden päivän aikana kohtasin, ja jonka kanssa tein yhteistyötä, täytti edellä mainitut kriteerit mennen tullen. En voi kuin kehottaa heitä oikeutetusti olemaan ylpeitä itsestään: Te olette niin hyviä! Kuka tahansa joka teidän hoitoon pääsee, selviää siitä hienosti. Tämä kokemus yksimielisesti jaettiin myös muiden potilaiden kesken potilashuoneissa ja ruokahuoneessa.
Lämmin kiitos ensiluokkaisesta hoidosta!
Hoitajan kommentti: ”Nämä rinnan
korjausleikkaukset ovat niin ihania!”
Otsikon
kommentin lausui tänä aamuna varsin kokenut hoitaja, joka iloisena demonstroi
dreenini poistoa toiselta osastolta tuuraamaan tulleelle hoitajalle. Jäin
miettimään lausahdusta pitkään ja myöhemmin pyysin hänet huoneeseeni ns.
blogihaastatteluun. Kysyin häneltä ystävällisesti, mikä sai hänet toteamaan
näin. Hymyssä suin hän kertoi itse kokevansa, että rinnan korjausleikkauksessa
naiselle palautetaan se naiseuden kuva, mikä naiselle perinteisesti kuuluu. Hän
kertoi suurimman osan leikkauksen läpikäyneistä naisista olevan erittäin
tyytyväisiä lopputulokseen, ja siihen, että he olivat tehneet myönteisen
päätöksen leikkaukseen ryhtymisestä. Osa potilaista on hänen kokemansa mukaan
yllättyneistä ensimmäisen vuorokauden kiputuntemuksista ja liikkumisen
jähmeydestä. Näissä tapauksissa hän ja muut hoitajat panostavat potilaan tsemppaamiseen
ja kannustamiseen: ”Huomenna sinulla on jo ihan toinen olo”. Koska en halunnut
haitata hänen työntekoaan, haastattelumme jäi lyhyeksi. Lopuksi hän vielä totesi
iloisesti: ”Täältä lähetetään naiset kotiin rinnat pystyssä!”
Kivuista, päivärytmistä ja kuntoutustavoitteista
Viides päivä
Jorvissa menossa ja olo on erinomainen. Kuten kirurgini oli minua varoitellut,
ensimmäinen vuorokausi meni sillä tuntemuksella, että olisin jäänyt jyrän alle
ja nukuinkin suurimman osan siitä ajasta. Kipulääkitystä on ollut riittävästi,
ja korkeimmillaan kiputuntemukseni on ollut 4/10. Dreeneistä, verikokeista ja
muista pistoksista en ole jaksanut juurikaan välittää, koska olin tottunut
niihin jo syöpähoitojen aikana. Selkä vaivasi kahden yön ajan puutumisellaan,
ilmeisesti johtuen yhdeksän tunnin makuusta leikkauspöydällä.
Aikaa olen
kuluttanut lukemalla, seurustelemalla huonetovereiden kanssa, bloggaamalla,
facebookissa roikkumisella ja katselemalla tietokoneesta TV-ohjelmia ja
elokuvia. Herään yleensä noin klo 6, jonka jälkeen klo 7-10 on aamupala, suihku,
ja lääkärikierto. Klo 11 onkin sitten jo lounas. Iltapäivä menee em. puuhissa
ja päivällinen on klo 16. Iltapala on noin klo 19. Klo 22 aikoihin valot
sammutetaan ja rupean nukkumaan. Kuten edellä mainitusta on havaittavissa,
täällä syödään koko ajan. Annokset ovat runsaita ja ruuan maku on ok. Karkkia, leivoksia
tms. lihottavaa ei ole lainkaan tehnyt mieli, kun juuri pääsin eroon vyötärölle
kertyneistä liikakiloista.
lauantai 7. syyskuuta 2013
Epävarman hoitajan merkitys
potilaalle
Jorvin hoitajat ovat pääsääntöisesti huipputasoa (ja palaan
heihin myöhemmissä kirjoituksissa), mutta tänään kohdalleni osui keikkatyötä
tekevä hoitaja, joka tuntui kyllä olevan koko 14-tuntisen (!) työvuoronsa
aikana hukassa.
Aamulla kävin suihkussa ja kysyin häneltä, pitäisikö siteet
vaihtaa sen jälkeen. Hän katsoi minuun kysyvällä ilmeellä, ja totesi ”aaaaah...joo,
varmaan”. Seuraavaksi hän katseli kummissaan pöydälläni olevaa
happisaturaatiomittaria, ja totesi: ”ai, nää on tämän näköisiä nykyään”. Verenpainemittaria
hän oli useita kertoja laittamassa väärinpäin käteeni.
Jossakin vaiheessa iltapäivää
havahduin siihen, etten ollut nähnyt häntä kolmeen tuntiin, vaikka minulta
pitää ottaa verenpaine ja happisaturaatio kahden tunnin välein, ja ennen
kaikken uutta rintaani pitää painella putkilolla, jotta selviää miten veri
kiertää siinä olevissa verisuonissa. Kun kutsuin häntä summerilla paikalle,
sain odottaa 20 minuuttia ennen kuin hän saapui huoneeseeni. Koko vuoron aikana
hän ei painellut rintaani putkilolla, vaan katseli sitä, painoi pari kertaa
sormella ja totesi: ”Joo, ihan hyvä”.
Naapuriltani hän poisti dreenin (ihon
alla kulkeva muoviputkilo) ilman, että osasi päästää siitä ns. ilmoja pihalle, ennen sen poisvetoa kehon sisästä. Naapuri näki kuulemma tähtiä, ja me muut huoneessa olijat
ajattelimme jo, että minun dreeneihin et kyllä koske. Toinen naapurini oli pääsemässä kotiin, mutta joutui odottamaan ylimääräisen tunnin, koska hoitaja ilmeisesti unohti asian. Mitä tahansa kysyinkin hoitajalta,
niin hän ei tuntunut osaavan vastata, ja soperteli vain olevansa vähän ulalla,
kun on vaan keikalla.
Potutukseni kasvoi vuoron mittaan niin suureksi, että
loppuillasta pyysin toista hoitajaa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ai
miksikö? Siksi, että rinnassa tuntui painetta, josta en enään tiennyt oliko se
epävarman hoitajan minulle aiheuttama kepponen ajatuksiini, vaiko todellista. Opin
tästä päivästä sen, että jos koet olevasi huonoissa käsissä, käänny muiden
puoleen. On turha piinata itseään sillä, että toisen ammattitaidottomuus
herättää turhia pelkoja omasta voinnista.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Elämää (ja puhelimia) leikkaussalin heräämössä
Saavuin tiistai aamuna klo 7.00 Jorviin, jossa sain
esilääkkeen, vuodepaikan ja sairaalavaatteet.Lähtö leikkausaliin meni
rauhallisesti ja hyvin. Leikkaussalissa minua oli vastassa rempseä porukka,
johon kuului ainakin kuusi avustavaa henkilöä ja neljä kirurgia. Nopeasti
siirryin leikkauspöydälle ja minut vaivutettiin uneen.
Heräsin tiistai-iltana klo 18.00 Jorvin leikkaussalin heräämöstä
yhdeksän tunnin leikkauksen jälkeen. Leikkauksen johtava kirurgi kävi lyhyesti
kertomassa että kaikki meni hyvin, mutta leikkauksen kesto oli venynyt
keisarinleikkauksen jäljiltä olevien suonien johdosta. Jäin yksin rauhassa
heräilemään ajatuksiini. Minulle perinteeksi on jo muodostunut näissä
tilanteissa keskittyä kiitollisuuden tunteeseen osaavaa henkilökuntaa ja elämää
kohtaan. En ehtinyt ajatuksissani pitkälle, kun verhon takana olevalle herralle
tarjottiin puhelinta, jotta hän voisi soittaa kotiinsa kuulumisia.
Seuraavat 13
minuuttia kuuntelin vierestä hänen leikkauskertomustaan vaimolleen.
Se siitä kiitolliisuuden tunteeseen ja itseen keskittymisestä. Puhelun loppuvaiheessa en
voinut olla ihmettelemättä herttaiselle hoitajatterelleni, että miksi ihmeessä
heräämössä sallitaan maratonpuhelut kotiin. Hän empatiseerasi ja postui
kollegoidensa pariin. Hetken kuluttua em. herran lopetettua puhelunsa hänen oma
hoitaja tuli paikalle minuun vilkaisten, ja kailotti kuuluvasti: ”Hyvä että sait soittaa kun olet
ollut täällä niin pitkään” ja haki puhelimen pois. Jonkin ajan kuluttua sama
hoitaja seisoi muutaman metrin päässä minusta kollegansa kanssa, katsoi minuun,
kuiskasi jotakin kollegalleen, ja he katsoivat uudestaan minuun. Mieleeni
juolahti ajatus siitä, että oliko minut leimattu ”valittajaksi”, mutta
postiivisen psykologian hengessä psyykkasin itseni siihen, että hän olisi
kuiskanut kollegalleen: ”toi sai hienot uudet rinnat”.
Puolen tunnin kuluttua em. henkilökunta vaihtui ja paikalle
saapuivat yövuorolaiset. Loistavaa porukkaa, joiden kanssa kävin
mielenkiintoisia ammatillisia keskusteluja mm. huolehtimisen psykologiasta.
Kerroin taustastani ja heittelin ratkaisukeskeisen psykoterapian kysymyksiä
eräälle hoitajalle, joka oli menossa viisaudenhampaan poistoon, mikä
huolestutti häntä. Pohdimme yhdessä mm. sitä, että mitä hyötyä hänelle on
huolehtimisesta, ja miten hänen elämänsä olisi erilaista, jos hän ei niin paljon
huolehtisi. Lisäksi mietimme mm. sitä, että onko ihminen, joka ei lainkaan
huolehdi asioista, laisinkaan terve.
Toisen hoitajan kanssa keskustelimme siitä, mitä seurauksia sillä, että
huolehdimme lastemme tekemisistä, on omaan elämäämme ja lasten elämään.
Noin kolmen tunnin kuluttua saapumisestani, kesken em. keskustelujemme, erään potilaan verhon takaa
pärähti kännykkä soimaan. Kännykkä oli ilmeisestikin kulkeutunut hänen sänkynsä
mukana osastolta heräämöön. Potilas vastasi. Hän oli vierasmaalainen ja kuullosti siltä kuin hän olisi puhelinkeskustelussaan nukuttanut lastaan puhelimessa. Henkilökuntakin pyöritteli päitään.
Neljän tunnin heräämövierailun jälkeen minut kärrättiin
osastolle. He olisivat kuntoni puolesta päästäneet minut jo kahden ja puolen
tunnin jälkeen, mutta sääntöjen mukaan minut piti pitää siellä neljä tuntia.
Opin paljon heräämöstä kun kyselin henkilökunnalta: Ehkä mielenkiintoisin oli
tieto siitä, että seinän TV-ruudusta voi seurata kunkin leikkauksen etenemistä
reaaliajassa. Vihreä koodiväri tarkoittaa sitä, että leikkaus etenee dotetusti
ja kaikki on hyvin. Lähtiessäni jokainen kahdeksasta rivistä oli vihreä. Puheensorina verhon takana jatkui.
Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?
Jäin miettimään tapahtumien seurauksena suomalaista kännykkäkulttuuria ja samalla ikävoin Japaniin, jossa kännykkä on kielletty esim. metrossa. Olemmeko me ns. Nokia-maana (jota emme kuulemani mukaan ole enään) niin kiintyeitä puhelimessa puhumiseen, että hetkenkin ero siitä tuottaa suunnattoman eroahdistuksen vai missä on vika?
maanantai 2. syyskuuta 2013
Päivä ja ilta ennen leikkausta
Viikonloppu meni kuumeessa ja flunssassa, ja ehdin jo
epäilemään pääsenkö Jorviin tiistaina lainkaan. Tapasin tänään leikkauksen aattona
lääkärin ja päädyimme yhdessä siihen, että koska olen jo lähes täysin toipunut,
niin leikkaukselle ei ole estettä. Esteeksi tässä vaiheessa muodostuisi lähinnä
todella kova kuume ja limaa täynnä oleva nielu, jonka seurauksena nukutuksessa
saattaisi tulla haasteita. Tapaamisessamme kirurgi kuunteli vatsan suonieni
toimintaa ja piirteli tussilla kehooni uuden kehoni, jota kannattelen
huomisesta alkaen. Toivomuksia esim. kuppikoosta sai esittää ;-)
Leikkauksessani on läsnä neljä kirurgia, joilla jokaisella
on oma roolinsa. Yksi hoitaa vatsan seudun, yksi vasemman rinnan, kolmas oikean
rinnan, ja neljäs on touhua seuraava erikoistuva lääkäri. Käytännössä vatsa
avataan ja siitä poistetaan tulevan rinnan kokonainen pala, ja tarvittaessa
enemmänkin (ns. jämät joutanevat roskikseen). Tämän jälkeen ylävatsa vedetään
kiinni alavatsan reunaan ja otettu pala ommellaan toiseksi rinnaksi. Suurin osa
ajasta menee mikroskooppisessa työssä suonia yhdistettäessä. Leikkauksen
pitäisi olla ohi 4-6 tunnissa. Leikkaavia lääkäreitä on yleensä 2-4. Heräämöstä
pääsen ilmeisesti osastolle huomisiltana. Vuorokausi menee kuulemma enemmän tai
vähemmän ”pöpelikössä”.
Haastattelin kirurgiani korjausleikkausten tekemisestä ja
hän harmitteli, että joskus naiset jättävät niitä tekemättä, koska sitä
pidetään esim. turhamaisena. Hän toivoi yleisempää keskustelua aiheesta. Itsestäni
tuntuu hemmetin kivalta päästä eroon painavasta ja kömpelöstä proteesista, jota
olen kantanut kolmisen vuotta päivittäin mukanani. Turhamaisuudestani kertonee perheelle
varaamani lentoliput Pariisin alennusmyynteihin ensi tammikuussa. En ole
pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, koska en ole oikein nähnyt siinä
mieltä. Tammikuussa Visa vinkuu kun pääsen rintaliivien, bikinien ja esim. kotelohameiden
ym. maailmaan Euroopan muotimekassa. Pää pystyssä voin sanoa olevani
turhamainen tässä asiassa.
Leikkausta edeltävänä iltanä ei erityisen kummaliisia toimia osaltani tarvittu. Syödä
en saanut 6 tuntia ennen leikkausta, eikä juoda 2 tuntia ennen leikkausta. Jotakin
litkuja annettiin juotavaksi, jotka edesauttavat suolen toimintaa.
Ensimmäisestä minulle tuli lievästi oksettava olo, toiset kaksi menivät paremmin alas. Napa
piti puhdistaa, kynsilakat poistaa ja hiukset pestä.
Pelkoa en osaa tällä hetkellä tuntea. Aamulla hoidin emdr-terapialla
erästä asiakasta, joka kertoi minulle toivovansa itselleen kuolemaa. Jäin miettimään,
että tuskin minulla käy niin huono tuuri, että kuolla kupsahdan ennen aikojani
leikkausöydälle, kun en sitä lainkaan toivo. Poikanikin valoi minuun uskoa
kysymällä minulta tänään: ”äiti, koska
sinulla on huomenna asiakkaita?” Voin siis tyytyväisenä todeta, että
ainakaan hän ei tunnu liian suurta huolta asiasta kantavan. Pidetään siis
peukut pystyssä, ja mieli iloisena, kaikki menee varmasti hyvin :-) :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)